Kaikki eivät voi suoda itselleen anteeksi jotakin hullua tekoa, ja luulen, että minun on koko elämässäni vaikea antaa itselleni anteeksi ajattelemattomuutta, liikaa kiirehtimistä, joka loukkaa ylpeyttäni ja hienotunteisuuttani, sillä minun olisi pitänyt käsittää se, mitä käsittämään te selvästi jo ennen olitte tahtonut minut johtaa.

Kertaakaan koko kuluneena aikana en ole kuvitellut mielessäni sellaista mahdottomuutta, että teidän tunteenne olisi vähääkään vastannut minun tunteeseeni. Siinä tapauksessa, sen tietää Jumala, en olisi milloinkaan kirjoittanut tätä kirjettä, sillä ennen kaikkea täytyy minun kunnioittaa sitä naista, jota tavoittelen omakseni. Mutta olen vakuutettu siitä, että te, ollen kiinni aroissa suhteissa ja niin lämpimästi harrastaen seudun yleistä parasta tarkoittavien pyrkimystenne edistämistä, ette koskaan ole antanut minulle kipenenkään verran kehotetta, ette julkisesti ettekä edes salaisesti.

Mutta aikaisemmin oli välillemme syntynyt ystävyyssuhde, jolla lujana pohjana olivat eräät sympatiat, ennenkaikkea kummankinpuolinen kunnioitus. Me olimme keskenämme melkein tuttavallisia ja varmaan, eikö niin, luotimme toisiimme? Näitä todistuksia sympatiasta en kauan ponnistellenkaan ole onnistunut unohtamaan, mistä teen sen johtopäätöksen, että en saa kauemmin hangoitella niitä vastaan. Kysyn senvuoksi, työntäen syrjään muiston, jota ette saa, sitä pyydän, pitää, ja vain perustaen vanhalle tuttavuudellemme ja mahdollisesti niille mielipiteille, joita te minun ajatuksinani olette voinut teoksissani hyväksyä, tätä edellyttäen kysyn, uskallatteko te ottaa vastaan suorasukaisen tarjouksen, jonka nyt teen, ja tulla jaloksi ja uskolliseksi seuraajattarekseni kautta elämän?

Vallan varmasti tunnette te omat ajatuksenne riittävästi, ollaksenne antamatta minun kauan odottaa vastausta. Jos vastauksenne on suotuisa, tulen heti, jotta meidät kuulutettaisiin ja vihittäisiin, minkä jälkeen heti veisin teidät Sigesbergiin — vietettyämme pari päivää Kronebyssä.

Teitä kunnioittaen

Konny von Z.

J.K. Olen väsynyt nykyiseen matkaelämään ja ikävöin rauhaa uudessa…
Tahdotteko te auttaa minua tämän rauhan löytämään?"

Konny oli lukenut kirjeensä ja antoi sitä pitävän käden nyt velttona vaipua alas. Hän näytti niin vaipuneen mietteisiinsä, että nuoren aviovaimon mieli alkoi voimakkaasti liikehtiä.

— Mitä pidit sinä, — kysyi hän jyrkästi, — tässä nyt niin omituisena? Kun sinä kirjoitit vastauksesi, ei se ilmaissut, että sinä olit tehnyt tuollaisen havainnon.

— Mutta, — vastasi Hermine, rohkeasti kohdaten tutkivan silmäyksen, — mutta eihän siinä ollutkaan mitään, mikä olisi ristiriidassa tänään lausumani arvostelun kanssa, mikä kyllä selviäisi, jos minulla tässä olisi myöskin se kirje…