— No, onnea vaan!… Mutta sen sanon, — nyt osoitti Amalia aika lailla närkästyneensä saamastaan ojennuksesta, — että jos minusta olisi tullut Konnyn puoliso, niin en koskaan olisi päästänyt aviomiestäni muovailemaan minua miten hän kaikessa itsekkyydessään vaan olisi halunnut. Olen kyllä, luullakseni, varsin pehmeätä savea, mutta vain sille, joka osaa muovailla minua. Toistaiseksi ei kukaan kuitenkaan ole osoittanut osaavansa sitä taiteellista tapaa, mikä sitä varten ymmärtääkseni olisi tarpeen. Nyt juoksen pukeutumaan, täti hyvä.
Ja poissa oli hän kuin puhallettu.
Parooni Sigesmund vaihtoi merkitsevän katseen vaimonsa kanssa ja nousi ylös lähteäkseen ratsain tavalliseen tapaansa peltoja tarkastamaan. Hän suuteli Herminen otsaa, vaimonsa kättä ja lähti sitten niin nopeasti ulos, että hän käytävässä saavutti Amalian.
— Pikku ystäväni, — sanoi vanha herra hiljaa, laskien kätensä Amalian olalle. — Miksi tahdot näyttää huonoimmat puolesi? Onko aikomuksesi saada jotakin pahennusta aikaan? Varo silloin! Miten mukautuvainen miehesi lieneekin, niin kävisi sinulle ehkä epämieluisaksi, jos hän alkaisi epäillä, että sinussa vaikuttavat muut tunteet kuin leikkivä lapsellisuus!
— Mitä! — huudahti Amalia lentäen tulipunaiseksi
— Vaiti, vaiti! Mitä tulee suhtautumiseesi Hermineen, niin ajattele käytöstapasi muuttamista.
X.
Edelleen samoissa oloissa.
Hermine oli nyt järjestänyt yhden niistä kolmesta huoneesta, mitkä oli jätetty vastanaineitten käytettäväksi, miehensä työhuoneeksi. Kirjoituspöytä, kaikkine salkkuineen, oli täydessä järjestyksessä, sohvan lähellä oleva kirjahylly valmiina käytettäväksi lepohetkinä; pienellä pöydällä oli vesikarahvi ynnä jäätä ja soodavettä; siinä olivat näkysällä myöskin sikaarikotelo ja tulitikut. Akkunaverhot olivat parahiksi alhaalla, ja ikkunoitten alaosassa olivat vihreät ruukkukasvit luonnollisina kaihtimina.
Hermine seisoi kynnyksellä ja tarkasteli työtänsä. Hänen silmistään säteili sisäinen ilo, joka lisäsi hänen kukkeuttaan. Mutta mistä johtui, että näitten silmien teeskentelemätön ilme ikäänkuin verhoutui, kun hän tunsi miehensä askeleet? Hän loi nopean katseen kuvastimeen ja kävi kasvonilmeeltään hiukan kuin mielipahaiseksi huomatessaan kuvansa säteilevämmäksi kuin sen oikeastaan hänen mielestään olisi tullut olla. Hänen miehensähän ei tahtonut hurmautua hänen kauneudestaan. Sitä ominaisuutta ei hänen vaimonsa mitenkään saisi tavotella. Niinpä oli aamupuku, mikä Herminellä vielä oli yllään, tavattoman yksinkertainen ja vaatimaton, vaaleanharmaa väriltään ja kuosia, joka ei verhoamiseen nähden jättänyt toivomukselle mitään sijaa. Se erosi niin paljon, kuin vaan mahdollista on, Amalian liehuvasta puvusta, jossa oli nauharuusuja, pitsejä, nappeja ja koristuskaistoja.