Eivät nuo mahdottomat ja yksinkertaiset miehet tiedä mitä oikein tahtoisivat. Nyt ikävöi hän jo vaimoaan ja tulee hakemaan minua muutaman päivän kuluttua. No, silloinpa tulee hänelle hauskaa! Saapa hän minusta härnäilevimmän pikku noidan kimppuunsa, mikä aviomiehellä on ollut kestettävänään. Mutta mitä näenkään?… Tuossahan tulee täti itse… Eikö täti mennytkään tapaamaan Konnya?…
— Se oli kyllä aikomukseni, — vastasi täti ja istuutui miniänsä viereen, — mutta puistossa kuulin, että hän oli tavannut pehtoorin, eikä tapaaminen niin ollen käynyt päinsä. Menemmekö ajelemaan avovaunussa nyt aamupäivällä, hyvät nuoret naiset?
— Mennään vaan, ainakin minä tulen kovin mielelläni, — riensi Amalia vastaamaan. — Mutta Herminehän punastuu niin kauniisti, että tekee miltei mieli uskoa, ettei hän ole varma siitä, mitä hän tahtoo tai mitä hänen valtiaansa tahtoo.
— Miten sinulla aina onkaan selvät mielipiteet kaikesta, — vastasi vapaaherratar ja loi rouva pormestarinnaan nuhtelevan katseen.
— Rakas täti hyvä, olen niin auttavainen mieleltäni, tahdoin vahvistaa
Hermineä hänen uudessa horjuvassa asemassaan, eikö se ole kaunista? —
Hän katsahti parooni Sigesmundiin.
— Jos minun kannatustani pyydät, sinä pikku viipperä, niin voit säästää koreita kissantapojasi. Ehkä Herminellämme on työtä matkatavaroittensa purkamisessa?
— Niin tosiaan on asianlaita, — vastasi nuori rouva, — ei omieni, mutta Konny on antanut minulle kunniakkaan tehtävän ottaa hänen kirjansa ja käsikirjoituksensa matka-arkuista ja järjestää ne. Laitan kuntoon hänen kirjoituspöytänsä. Sitten hän on luvannut hetkistä ennen päivällistä koetella käsialaani. Hän on sanonut mieluummin joskus tahtovansa sanella minun kirjoitettavakseni kuin itse kirjoittaa.
— Ja tuollaiseen tehtävään sinä aiot lainautua, — huudahti Amalia. — Tahtoisinpa nähdä, että herra pormestarini pyytäisi minulta jotakin sentapaista!
— Amalia rakas, — lausui vapaaherratar Louise äänellä, joka ilmaisi, että hän tunsi olevansa jonkun verran huolissaan rohkeapuheisen, nuoren sukulaisensa lausuntovapaudesta. — Tiedätkö, että vielä nykyisinkin tunnen itseni ylpeäksi siitä, että mieheni sanelee minun kirjoitettavakseni tuttavallisemmat kirjeensä. Olen myöskin puhtaaksikirjoittanut yhtä ja toista. Eikö niin, Sigesmund rakkaani?
— Kyllä, sinä olet aina osoittautunut sekä viisaimmaksi että miellyttävimmäksi vaimoksi mitä olla saattaa. Ja huomaan, että rakas pikku Herminemme aikoo käsittää asemansa yhtä kauniisti.