Hermine loi Amalia-rouvan jälkeen katseen, joka vanhalle herralle ilmaisi, että nuori vaimo jo oli selvillä miehensä luonteen epäluuloisuudesta ja merkillisyyksistä.
— Herttainen tyttöseni, — sanoi hän, — aavistan mikä sinua huolestuttaa, mutta ole aivan rauhassa. Vaimoni lähti juuri puhumaan hiukkasen kahden kesken Konnyn kanssa, ja jos Amalia tosiaan on kyllin narrimainen yrittääkseen tehdä mitä uhkasi, niin ei hän toki uskalla vaimoni läsnäollessa, niin paljon kunnioittaa hän tätiään. Sitäpaitsi poikani kyllä huomaa, että serkku pyrkii ilveilemään hänen kanssansa.
— Niin kyllä, jos kysymys olisi jostakin muusta.
— Ei, Hermine hyvä, sinä et saa tulla pahoillesi… Sinä tiedät, että kielessämme on käsite sellainen kuin sovinnainen tasapaino. No niin, minä, sinun vanha appesi, joka jo pidän sinusta, vakuutan sinulle, että saan aikaan sellaisen sen varjopuolen ja valopuolen välillä, mikä Konnyn luonteessa on. Mutta heitä pois nyt tuo kaikki mielestäsi! Istukaamme sensijaan ja puhelkaamme hetkinen. Huomenna ja myöhemmin voimme jatkaa kiertoamme täällä galleriassa ja antiikkisissa huoneissa.
— Niin, kiitoksia vaan, tarkkaavaisuuteni ei olisikaan nyt aivan vireillä.
— Se on selvää, tyttäreni… No, näissä vanhoissa nojatuoleissahan on oikein mukava istua. Ne kehoittavat kahta liittolaista luottamukseen. Sanohan minulle sitten, miten luulet miehesi tulevan toimialallaan menestymään.
— Olisiko kysymys hänen valtiollisista vaiko yhteiskunnallisista pyrkimyksistään? — kysyi Hermine hiukan ujona siitä, että häneltä tällaista kysyttiin.
—- Kysymys voi olla kummastakin. Hän voi muuten antautua diplomaattisellekin uralle. Antautumista hovielämään olisi hänenlaiseltaan mieheltä naurettavaa odottaakaan. Mahtaneeko hän aikoa päästä yhdeksi maan edusmiehistä valtiopäiville? Hän kykenee kyllä puhumaan, se on varmaa, mutta arvatenkaan minun puolueeseeni hän ei tulisi kuulumaan?
— Niin luulen minäkin, — vastasi Hermine hiukan hymysuin. — Luonnollisesti hän, jos sille uralle antautuu, tulee vaikuttamaan vapaamielisen puolueen riveissä. Mutta ellen ole pettynyt — tunnenhan mieheni aikomuksia ja aatteita vielä niin vähän —, niin työskennellee hän vielä pari vuotta yksinomaan kirjallisuuden ja maanviljelyksen hyväksi. Hän sanoo olleensa aivan liian kauan poissa viimemainitun parista… Mutta kas, tuossahan Amalia jo tulee takaisin. — Herminelle se näytti olevan suureksi helpotukseksi.
— Niin, kiitos vaan kohtalolle siitä! — Amalia piti kirjettä ylhäällä kädessään. — Tässä raportti herra mieheltäni. Siinä taas uusi päiväjärjestys.