— Tuo toinen mies rakastaa häntä vielä, aivan varmasti on asia siten!
Ja vaimoni ei ainakaan vastenmielisesti ole hänen seurassaan!
Harmistuneena käänsi Konny kuitenkin pian katseensa tästä väärästä tekstistä. Hän muisti että Amalian mies eräänä iltana, kun he molemmat kahden polttelivat sikaarejaan puistokäytävässä, avomielisesti oli kertonut hänelle syyn sekä kihlaukseen että sen purkautumiseen.
— Se oli, — sanoi hän suoraan tapaansa, — hyvä opetus minulle, ja olen siinä käsityksessä, että tuollaiset lastenkeskiset kihlaukset, joita määräämässä ovat vanhempien halut, ovat aina luonnottomia. Olisin epäilemättä voinut, kuten sanotaan, mielettömästi rakastaa serkkuani, joka on kerrassaan hämmästyttävän kaunis, älykäs ja kykenevä tulemaan miehelle mitä jaloimmaksi seuraksi. Mutta onneksi meille molemmille rakastin häntä enemmän ylpeänä, saavuttamattomana serkkunani, jonka sydän ilmeisestikään ei vapaaehtoisesti ollut minun, kuin omana vapaasti valitsemanani morsiamena. Olimme kuitenkin molemmat sitä mieltä, että meidän ainakin pitäisi koettaa sopeutua yhteen, kun Herminen äiti kuolinvuoteellaan selitti, että hän ei voi kuolla rauhassa, ellei näe meidän käsiämme yhtyneinä. Koetimmekin aluksi käsittää suhteemme kauniin velvollisuuden määräämäksi, ja, toistan sen, Hermine olisi helposti voinut käydä minulle sanomattoman rakkaaksi, jos hän vaan olisi antanut minulle vähintäkään toivetta. Mutta heti kun aloin kyetä häntä täysin käsittämään, päätin ehdottomasti, että annan hänelle takaisin vapauden, jota hänen ylevämielinen luja luonteensa esti hänet pyytämästä. Se aika, jolloin voin tarjota vaimolle kodin, oli vihdoin tullut, ja vapautin hänet silloin, samalla kun tein vapautuksen täydelliseksi sillä tavoin, että pian sitten kosin sinun serkkuasi — joka, se on ilmeistä, on kovin erilainen kuin Hermine, mutta kuitenkin hyvin sopii minulle, joka ehkä olen hiukan hidas mieleltäni.
Kaikki nämä selitykset, joiden pyytämiseen Konnylla ei ollut minkäänlaista oikeutta, mutta jotka hänelle jalomielisesti oli annettu, tulivat nyt hänen mieleensä, ja hän häpesi niitä outoja tunteita, joita Amalian hillitön kieli hänessä ajoittain herätti. Samalla vaivasi hänen omaatuntoaan se, että hän ei suoramielisesti puhunut vaimonsa kanssa asiasta. Mutta arka, pelonalainen tunne, mikä hänessä syntyi aina kun hän luuli voivansa liiaksi antautua aistinvaikutteiden valtaan, oli hänessä vallitsevana nytkin.
Tulisiko Konnysta koskaan onnellinen? Sitä hän ei ollut koskaan ollut, ja hänen sielussaan oli jotakin, joka näytti kieltävän häntä edes pyrkimästä sellaista tilaa saavuttamaan.
XI.
Sigesbergissä oleskelu loppuu.
Oli pormestarin ja hänen rouvansa lähdön edellinen päivä.
Parooni Konny seisoi akkunan ääressä työhuoneessaan ja katseli ikkunankaihtimien vihreitten säleiden välitse, miten hänen vaimonsa kauniilla pihamaalla hieno siro puku yllään (tänään olivat tulossa suuret jäähyväispäivälliset) näytti olevan mielenkiintoisessa keskustelussa serkkunsa kanssa.
Vastikään naimisiin mennyt aviomies ei koskaan ollut niin todellisesti kykenemättä koettanut kääntää katsettaan valitsemastaan seuraajattaresta. Vaikkapa hän ummisti silmänsäkin, näki hän vaimonsa syvät, tutkimattomat silmät, näki miten niitten syvyyden yli säihkyvä kimppu auringonsäteitä jäi luomaan valoaan tummansiniselle silmäterälle. Voivatpa tosiaan tuollaiset silmät hurmata miehen, ja tuo muodonkaunis vartalo, kuin taiteellinen uni, kauttaaltaan niin miellyttävä, ja koko tuo hieno naisellisen ihastuttavuuden, kainouden ja ylevyyden kokoomus, kaikki se oli kuin vartavasten luotu kiusaamaan ja vetämään aviomiestä kaikista terveistä ja sekä filosofian että moraalin avustuksella omaksutuista, jo aikoja sitten vakiintuneista periaatteista.