Vanha isäntäväki osotti kiintynyttä kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta tätä kunniallista ja rakastettavaa nuorta miestä kohtaan, joka näytti olevan kuin luotu Amaliasta huolehtimaan ja jota tämä pikku naishenkilö, huolimatta kaikesta emansipatsionistaan, kuitenkin kaiken kaikkiaan ilmeisesti kunnioitti.
Miten sitte suhtautuivat Konny ja hänen vaimonsa tähän mieheen, jonka Konny havaitsi olleen hänelle paljon merkitsevämpänä kilpailijana kuin hän oli uskonutkaan? Koko olemukseltaan oli Ellers kuitenkin niin veljellisen avomielinen ja silti myös niin kunnioittava Hermineä kohtaan, niin ystävällinen ja myötämielinen hänen miehelleen, kuin ei koskaan olisi ollut muuta suhdetta heidän välillään kuin nykyinen. Siitä huolimatta Konny ei ollut aivan tyytyväinen… Ja Amalia, pyydystellen aina itselleen tilaisuutta pieneen ylimääräiseen hupiin, heitteli yhtämittaisesti pieniä viattomia ilkeyksiään.
— Rakkahin pormestari, enhän toki minä kaiketikaan ole niin vaativainen vaimo, että sinun aina meidän kävelyllä ollessamme tarvitsee tarjota minulle käsivarttasi. Ajattele toki serkkuasikin ja anna minun joskus saada osalleni Konny. Minä en ole ollenkaan mustasukkainen, eikä Konnykaan… Mutta miten lörpöttelenkään turhia! Konnyn otsalla on uhkaavammat pilvet kuin taivaalla onkaan, niin harmaa kuin sekin on… Hyi, Konny, miten huolimattomasti tarjoat minulle käsivartesi. Katso minun miestäni, hän on paljon huolekkaampi; niinpä näyttääkin Hermine tyytyväisemmältä kuin minä.
Tähän suuntaan oli Amalia-rouva väsymätön, ja jos hänen miehensä joskus loi häneen nuhtelevan silmäyksen, näytti hän tavattoman hämmästyneeltä, alkoi katsella oikealle ja vasemmalle pukuaan, nosteli sen ilmavimpia osia (hän oli aina puettu jonkinlaisiin liehuviin pukuihin) ja kysyi sitten rakastettavan lapsen ilme kasvoillaan: — Huomasitko jotakin, ystäväni, sano? Näitkö jotakin olevan epäjärjestyksessä?
Aviomies ei silloin luonnollisestikaan voinut antaa minkäänlaista selitystä, mutta onnettomuudeksi kuuli Konny kerran, kulkiessaan erään huvimajan ohi, missä pormestarin ja hänen rouvansa piti hoitaa kirjeenvaihtoaan, edellisen kutakuinkin vakavasti lausuvan vaimolleen:
— Kuulehan, Amalia hyvä, en pidä sinun viittailuistasi meidän ollessamme yhdessä Konnyn ja hänen vaimonsa kanssa. Sinun lörpöttelylläsi on kai jokin tarkotus, ja sinun vaikutteesi eivät voi olla puhtaat. Mitä oikein tarkotat? Tahdotko saattaa Konnyn mielipahoilleen?
— Mikä minut sellaista saattaisi tahtomaan? vastasi Amalia-rouva nauraen. — Serkkuni tietää kovin hyvin, että leikki ja pila kuuluvat luonteeseeni, kun sellaiselle päälle satun. Mutta sen sanon sinulle, sinä viisas lainoppinut, että juuri se vastenmielisyys, mitä sinä tunnet minun pikku lörpöttelyäni kohtaan, näyttää epäilyttävältä. Olen puolestani vakuutettu siitä, että sinä olet päässyt rakkaudestasi Hermineen, jos koskaan olet häntä rakastanutkaan, mutta eikö voi viattomanakin joutua epäillyksi, jos näyttää niin vaivautuneelta kuin sinä joskus, kun minä kehoitan sinua tarjoamaan hänelle käsivartesi?
— Sinä et ole hyvä vaimo, Amalia, kuu keksit kaikenlaisia hyttysenpistoja. — Herra pormestari sysäsi tuolin kolisten loitolle pöydästä ja otti hattunsa.
Konny ehti töintuskin välttää kohtausta, joka siinä hetkessä olisi tuntunut varsin tukalalta.
Puiston perimmäisessä, synkimmässä osassa heittäytyi hän nurmikolle ja alkoi lukea taskustaan ottamaansa vihkoa. Mutta mitä hän lieneekin lukenut vihkostaan, ei hän ainakaan saanut mieltään pakottamallakaan kiintymään siihen, mitä siinä puhuttiin kansantaloustieteestä, sillä hänessä oli jotakin, joka ikäänkuin väkisin työnsi hänen silmiensä eteen toisen tekstin, ja tämä teksti sisälsi seuraavaa: