Konny tunsi itsensä tyytymättömäksi. Tähän vaikuttivat jo muistot menomatkaltakin; olihan hän silloin —- aivan satunnaisen oikun vallassa — osoittautunut eräänlaiseksi tyranniksi, joka tyhmän itsevaltaisesti oli nuorelle vaimolleen osoittanut, että tämän sukulaissuhteet eivät miellyttäneet häntä. Mutta vielä enemmän, jopa niin että hän tunsi suoranaista inhoa, kiusasi häntä tyytymättömyys siihen käytökseen, jota hän kuluneina viikkoina oli osoittanut. Kaikki oli ollut kieroa kauttaaltaan, mikä johtui siitä, että hän, sen sijaan että olisi päässyt rauhassa ja vakavasti alkamaan avioelämänsä, johtui noihin iankaikkisiin seuraelämän suhteisiin, missä hän ei ollut päässyt kertaakaan kunnollisesti ja vakavasti keskustelemaan vaimonsa kanssa.
Yleensä (se on hyvä sanoa) oli Konnylla elämässään ollut vain harvoja päiviä, jolloin hänessä jokin epäilys ei ollut pyrkimässä saamaan maaperää. Hän oli tuollainen ulkonaisesti voimakas ja realistinen luonne, joka kuitenkin sisäisesti oli mieleltään herkkä kuin mimosa. Hän vaati ihmistä olemaan täydellinen tai ainakin pyrkimään täydellisyyteen. Tämä sai aikaan sen, että hän katui melkein jokaista tekoaan, pelkäsi hätäilemisellä pilaavansa asiansa ja oli paljon epävarmempi jonkun tekonsa oikeutuksesta sen tehtyään kuin sitä ennen.
Erikoisesti vaivasi hänen mieltään se käsittämätön seikka, että he menomatkalla olivat joutuneet vertaamaan kosimakirjettä ja siihen annettua vastausta. Siihen oli syy varmastikin hänen vaimossaan, mutta aikaisemmin oli hän itse antanut aiheen siihen, että Hermine oli käsittämättömän rohkeasti alkanut laskea leikkiä "avioliiton turnajaisisia". Nyt oli kysymys siitä, miten kaikki tällainen parhaiten korjattaisiin heti kotiin päästyä.
Säälittä työnsi hän mielestään kaikki hempeäajatukselliset rakkaushaaveet, kun ne viekkaasti pyrkivät kuiskuttelemaan elämästä, joka ei oikein soveltunut hänen muodostamiinsa teorioihin kotoisesta onnesta.
Samaan aikaan teki Hermine havalnnoitaan, mutta ne eivät johtaneet häntä ollenkaan valoisiin toiveisiin. Päinvastoin kuin hänen miehensä, hän pelkäsi sitä, että uusi, yhtämittainen oleminen kahden kesken tarjoisi vähemmän kuin vastakuluneet viikot. Hänellä ei ollut nyt käytettävänään niitä pikku aseita kuin Sigesbergin seuraelämässä, ja hän pelkäsi olevan paljon vaikeampaa ja arkaluontoisempaa nyt löytää oikeita kosketuskohtia. Kuta enemmän hän koetti oppia tuntemaan miestään, sitä saavuttamattomammalta tämä hänestä näytti.
* * * * *
Tällä hetkellä seisoi nuori rouva, joka miehensä kanssa juuri oli pikaisesti tehnyt kiertomatkan läpi huoneitten, suuren peilin edessä makuuhuoneessa ja järjesteli hiuksiaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tässä pyrkinyt käyttämään sitä hyvää makuaan, mitä tähän asti oli osoittanut (vallankin oltaessa appivanhempien luona), tuntui hän päinvastoin tekevän parhaansa niin paljon kuin suinkin kätkeäkseen komeat hiukset, jotka luonto auliisti oli hänelle antanut. Hän suori ne sileiksi otsan kummaltakin puolelta ja peitti niskaan kootut palmikot parilla mustalla samettinauharuusukkeella Vaikea on sanoa tapahtuiko tämä tahallaan vaiko hajamielisyydestä, mikä johtui siitä, että hänen miehensä — syleiltyään häntä niin laimeasti, ettei sellainen kunnolla sopisi hopeahäittenkään jälkeen — oli kuiskannut hänelle, että he kahvin juotuaan menisivät kävelylle. Mutta huolimatta siitä, että hän tunsi kuin jonkunlaista pelkoa ajatellessaan tuota kävelymatkaa, ei hän kuitenkaan ollut niin perin hajamielinen. Senvuoksi on mahdollista, että hän tahallisesti noin järjesteli ulkoasuaan.
— Liina! — huusi hän kamarineitsyelle, joka oli lähetetty pappilasta ja nyt makuuhuoneen viereisessä vaatekammiossa purki matka-arkuista vaatteita; — tuo tänne harmaa merinopukuni!
— Vapaaherratar kait tarkoittaa vaaleanharmaata silkkipukua?
— Tarkoitan sitä, mitä pyysinkin.