Päivällinen oli syöty ja kahvi juotu. Hermine, joka verrattoman rauhaisana ja arvokkaana oli aloittanut perheenemännän tehtävät, tuli nyt, hetkisen neuvoteltuaan taloudenhoitajattaren kanssa illallisohjelmasta, valmiiksi puettuna,, hattu päässään ja harso silmillään seuratakseen miestään kävelylle. Hän oli pysähtynyt avaraan, lehvillä koristettuun eteishuoneeseen, josta ovi johti mitä kauneimpaan maalaispihaan, jossa oli nurmikoita, kukkia, mummonaikuisia sireenipensaikkoja.
Tästä eteishuoneesta johti ovi Konnyn yksityishuoneeseen; siellä ei Hermine vielä ollut ollut. Hän naputti ovelle, joka samassa avattiin sisäpuolelta.
— Tuletko sinä käymään luonani? — kysyi Konny ystävällisesti.
— Enpä tiedä, olisinko uskaltanut. Mutta minua miellyttää tavattomasti tämä huone viheriöitsevine hämärineen, arvokkaine kirjahyllyineen ja koreine käsikirjoitusten peittämine kirjotuspöytineen, jolla auringonsäteet nyt leikkivät. Voi, annahan minun hetkiseksi istuutua sohvaasi! Kuulepas, ystäväni! Sinun kanarialintujesi laulu merkitsee — tervetuloa!
— Minäkin sanon sinut tervetulleeksi tälle omalle, tavallisesti rauhoitetulle alueelleni. Sinun pitää aina joskus tulla tänne minua auttamaan, ei vain siten että sanelun mukaan kirjoitat, mistä jutusta ei Sigesbergissä koskaan tullut oikein selvää, vaan sinä saat ottaa osaa työhöni vaihtamalla ajatuksia kanssani ja antamalla neuvoja.
— Voi, Konny, miten onnelliseksi tämä minut tekee! Sinä arvelet siis minulla olevan kyllin älyä, ymmärtääkseni sinua ja sinun aatteitasi?
— Olisinko muuten pyytänyt sinua vaimokseni? Mutta ei ole samaa ymmärtää kiusallista työtä koskevia ajatuksia ja aatteita kuin ymmärtää kirjailijaa itseään ja hänen maailmankatsomustaan.
— Siinä olet varsin oikeassa, mutta täten tulen sinua lähemmäksi, samoin kuin sinäkin meidän vakavasti ja rehellisesti keskustellessamme olet oppiva oikeammin arvostelemaan minua. Vanhempiesi luona teki elämä joskus meidät vieraiksi toisillemme, ja kuitenkin olen ollut miltei levoton siitä, että kodissamme joutuisin vielä kauemmaksi sinusta.
— Sinä olet tosiaan oikeassa, mutta toisaalta olet väärässäkin. Lapsuudenkotini, missä kaikki on järjestetty suuren maailman tyyliin, ei koskaan ole tahtonut oikein sopeutua makuuni — kaikkein vähimmin nyt, jolloin meidän, sinun ja minun, yhteiselämä on alkamassa. Ja se teennäinen ilmakehä, minne siellä jouduimme, olisi ehkä heittänyt varjoaan tähänkin rauhaisaan pikku kotiimme, ellet sinä ensi hetkestä alkaen niin yksinkertaisesti, viisaasti, miellyttävästi ja näennäisen vaivattomasti olisi mukautunut. Älä käy ääneen lausumaan, mitä minun nyt sanomastani ajattelet. Jatka vain samaan tapaan kuin olet alkanutkin — ja lähde nyt kävelemään.
Hermine varoi lausumasta ihastustaan. Hän alkoi tuntea ikäänkuin varmuutta, mutta ymmärsi täydelleen, että hän saisi kulkea monia eri teitä, ennenkuin saavuttaisi ikävöimänsä päämäärän. Tämä päämäärä ei ollut sen kaltainen, mihin hänen appensa oli viitannut. Oi ei! Tämä päämäärä oli vaimon, joka — sydän täynnä lämmintä, puhdasta ja jaloa rakkautta — tahtoo saavuttaa oikeuden saada näyttää aarteitaan, samalla kun hän vastavuoroon saisi ottaa vastaan ne, jotka, ikäänkuin salaperäisesti sinetöittyinä, olivat löydettävissä hänen miehensä sydämestä.