Mitä tuli rovastiin ja ruustinnaan itseensä, niin oli Konny aikaisemmin (kun Hermine oli ollut häntä heidän luokseen vetämässä) viihtynyt varsin hyvin heidän seurassaan, mutta sen jälkeen kun Herminestä oli tullut hänen vaimonsa, ei hän oikein hyvin voinut sietää sitä välttämätöntä tuttavallisuutta, mikä silloin tuli kysymykseen. Hänen mielestään ei rovasti uskonnonopettajana ollut kyllin ylevä eikä kyllin yksinkertainen. Rovasti ei ehkä ollut tahtonut saada vaikutuksia niistä filosofis-uskonnollisista teoksista, jotka täyttivät hänen kirjahyllynsä, mutta häneen olivat ne sittenkin vaikuttaneet, vaikka hänessä ei ollut sitä järjen ja sydämen suurta salaisuutta, mikä on tarpeen voidakseen eroittaa akanat nisuista. Vähän saivatkin hänen seurakuntalaisensa mielenylennystä kirkossa, huolimatta siitä, että rehellisesti koettivat pitää unta loitolla. Mutta kaikissa kunnallisissa asioissa rovasti oli mainio, eikä vähimmässäkään määrässä omasta hyvästään huolehtiakseen, päinvastoin. Ja sen vuoksi oli seurakunta joka tapauksessa tyytyväinen.
Ruustinna miellytti Konnya kaikkein vähimmin. Ajateltakoon hänen saamaansa vaikutusta, kun ruustinna tuon ensimäisen päivällisen jälkeen suvaitsi muitta mutkitta lausua: — Ei teidän täällä sukulaisissa ollenkaan tarvitse olla niin vieraita toisillenne ja pidättyväisiä, hyvät nuoret. Tiedetään kyllä, kuinka vastanaineet kuhertelevat keskenään!
— Ihmettelen, — lausui Konny kotimatkalla, — että tätisi, rakas Hermine, voi pystyä olemaan niin suorastaan mauttoman epähieno. Hän saattoi sinutkin aivan punastumaan.
— Ja sinut kalpenemaan, — vastasi Hermine naurahtaen.
— Me jouduimme kumpikin hämillemme — ja ehkä hän kyselikin sinulta jotakin?
— Ei kerrassaan mitään — ("mistä uskaltaisin mainita", olisi hän voinut lisätä).
Ei, kuhertavia kyyhkysiä ei tässä kodissa ollut muualla kuin kyyhkyslakassa. Suutelo aamutervehdykseksi, toinen toivotettaessa hyvää yötä, sekä kädenpuristus aterialta päästyä, siinä koko armastelu.
Mutta muuten oli näitten neljän kuukauden kuluessa kaikki mennyt mainiosti. Hermine oli ehtinyt varsin pitkälle kirjurintehtävässään, ja Konny oikein näytti olevan onnellinen noin loikoessaan sohvalla sikaari suussaan ja matkoilla tehdyt muistiinpanot kädessään, sanellen milloin niistä, milloin vaikutelmiensa nojalla muististaan; silloin tällöin, Herminen katseen ollessa kohdistuneena käsikirjoitukseen, tarkkasi Konny häntä, sensijaan että olisi katsellut muistiinpanojaan. Juuri sellaisena Hermine häntä tavattomasti miellytti, mutta jos Hermine innoissaan sattui työntämään komeita kiharoitaan, niin että ne vierivät hänen valkealle niskalleen, tai huomaamattaan heilautteli niitä sinne tänne, silloin Konny vuorostaan lämpeni ja kävi purppuranpunaiseksi, varsinkin kun Herminen avarat hihat työntyivät ylös ja kaunismuotoinen käsivarsi jäi vapaasti lepäämään kirjoituspöydän vihreälle veralle.
— Vaivaako sinua jokin, kun pysähdyt niin usein? — kysyi Hermine kerran aivan viattomasti ja hiukan malttamattomana.
— No, ei tämä aina niin helppoakaan ole. Epäröin eräässä kohdassa, jota en oikein muista.