— Voi, niin mielelläni!
XV.
Miten Konny sovittaa yksityiset ja perheenisälliset tunnonvaivat. Kirje
Sigesbergistä.
Tämän päivän ilta tuli aivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti.
Mutta aluksi se oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, sillä juuri kun Hermine oli lausunut ylläkerrotut sanansa mielellään kotiinjäämisestä, kuului rakennuksen edustalle saapuvien vaunujen ratina, mikä sai Konnyn odottamatta hämilleen.
— Mitä teemme, — puhkesi hän sanomaan. — Ensinnäkin voi palvelusväki saada aihetta juorujuttuihin, jos ilmaisen jonkin tekosyyn (mitä missään tapauksessa en tahdo) aiheeksi kotiinjäämiseemme, kun jo olemme valmiiksi pukeutuneet. Ja mitä voi kirjoittaa sopivaksi anteeksipyynnöksi? Enhän voi sanoa, että katsoin vaimoni olevan liian kauniin epäpyhien silmien katseltavaksi. No, nyt puhun tyhmyyksiä. Niin joutuu tekemään aina, kun on tehtävä jäykkä päätös. Seikka on, Hermine hyvä, se, että seuraelämä on minulle vastenmielistä ja että minun olisi kovin mieleeni, jos sinä joskus olisit samaa mieltä kanssani.
— Niinhän olenkin, Konny rakas, eikä sinun ennenaikainen leikinlaskusi ollenkaan herätä minussa itserakkautta. — Herminen äänessä oli mitä kaunein uskottavuuden sävy. — Ja enemmänkin, — lisäsi hän, — annan sinulle syyn, joka on omiaan käytettäväksi sekä poisjäämisemme vuoksi lähetettävään anteeksipyyntöön että palkollisille.
— Mikä syy se on? — kysyi Konny innokkaasti.
— Niin, katsos, juuri pukeutuessani tunsin niin pitkällistä huimausta, että pelkäsin pyörtyväni, ja kun Liina riensi keittiöön hakemaan kylmää vettä, tietävät toisetkin tytöt jo asian. Emännöitsijä oli silloin ihmetellyt, voisinko ollenkaan lähteä.
— Ja tästä et ole minulle puhunut sanaakaan, yhtä vähän kuin kukaan muukaan! — Näkyi, että Konny nyt pelästyi, sillä hän aivan kalpeni.