Sain äsken mukanaseuraavan kirjeen rakkaalta Amalia-raukaltamme. En koskaan epäillyt, kun hän oli täällä ja lentää lepatteli paikasta toiseen kuin oikea rasavilli, että hän oli tilassa, joka tavallisesti saattaa kevytmielisimmänkin naisen vakavaksi. Jumala auttakoon häntä, lapsi-raukkaa. Nyt on hän kaikkea muuta kuin hauskalla mielellä. Hän on oikein tehnyt minut levottomaksi.
Lähetä kirje minulle takaisin. Kun sinä ja hän ette olleet niin tuttavallisia keskenämme kuin olisin halunnut teidän olevan, tahtoisin että hiukan alkaisit tuntea myötätuntoa häntä kohtaan, ja olen vakuutettu että niin tulee käymäänkin.
Sinua hellästi rakastava äiti
Louise von Z."
Sanaakaan sanomatta otti Konny toisen kirjeen.
"Rakas, aina anteeksiantava täti!
Kirjoitan tässä aivan toisin kuin tavallisesti. Miksi salaisin tädiltä sitä, mitä muut vaimot pitävät kunniana ja onnena. Vasta palatessamme kotiin voin miehellenikin ilmoittaa asian, ja hänen täytyi luvata, ettei kirjoita siitä. Mielettömänä, kuten aina, tahdoin että kaikki tulisi yllätyksenä
Nyt olen kuitenkin niin kokonaan muuttunut, että minä, joka olin niin rohkea, nyt olen kuin pelästynyt lapsi. Luulen että en jää elämään senjälkeen, täti. Niin, uskon varmasti siten. Miten väärin on mennä naimisiin… Ei, se oli synnillinen ajatus! En paljon tiedä, mitä sanon, mutta tulen sitä onnettomammaksi, mitä lähemmäksi aika tulee — ja nyt se on lähellä. Jos jään elämään, tulee minusta toinen ihminen; mutta jos tämä kirje on viimeinen, niin suokaa anteeksi ymmärtämättömälle
Amalialle.
J.K. En uskalla näyttää tätä kirjettä miehelleni. Hän tulisi tavattoman huolestuneeksi. Hän vaalii minua mitä hellimmin."