Mainitaksemme nyt muutamia sanoja Konnyn ulkomuodosta, niin oli hän todella kauniimpi kuin miehen ollenkaan tarvitsisi olla, mutta se seikka merkitsi sittenkin vähän sen verrattoman sielunvoiman ja kehitetyn, voittamattoman tahdonlujuuden ohella, joka ei vain ilmennyt koko hänen ulkomuodossaan, vaan ikäänkuin löi leimansa jokaiseen hänen piirteeseensä. Varsinkin ilmaisi hänen suurien, tummanruskeiden silmiensä syvä katse näitä ominaisuuksia. Ja kun hänen katseensa läpitunkeutuvana kiintyi johonkuhun, tuntui siltä kuin hän olisi voinut lukea toisen jokaisen ajatuksenkin. Hänen pitkä, solakka vartalonsa oli pehmeä liikkeissään, mutta hänen kävelytavassaan oli jotakin uneksuvaa, mikä osoitti taipumusta, ei hajamielisyyteen, vaan mietiskelyyn.
Joku toinen poika kuin Konny olisi luonnollisesti toimittanut vanhemmilleen suuren yllätyksen aamiaista syömään tultaessa, mutta Konny ei tietenkään kieltänyt puhumasta kotiatulostaan, vaan pidättäysi ainoastaan kaikesta hätäilystä, joka vain olisi häirinnyt hänen vanhempiaan.
Hän oli matkustanut läpi yön, ollakseen ajoissa kotona, ja heti kun hän oli tunnin levähtänyt ja pukenut toiset vaatteet ylleen, nousi hän portaat toiseen kerrokseen ja koputti vanhan avioparin ulommaisen huoneen ovelle.
He olivat juuri valmiina käymään alas; pari lämmintä syleilyä kuin sivumennen sekä muutama ystävällinen anteeksipyyntö pojan puolelta, ja poika tarjosi käsivartensa äidilleen, minkä jälkeen he kaikki kolme pian kokoontuivat aamiaispöydän ympärille, mikä oli salista puutarhaan johtavien lasiovien edessä; ovesta näkyi puutarhassa jo nyt kesäkuun alussa, muutamia ruusuja, jotka aikaisessa auringonlämmössä levittivät ihanaa tuoksuaan.
— Tiedätkö, rakas poikani, että oli aivan mainiosti ajateltua sinun kutsua meidät tänne katsomaan sinun laitelmiasi ja uudistuksiasi tässä minulle niin sydämellisen rakkaassa, pikku Kronebyssä. Teimme eilen iltapuolella laajan kävelymatkan, minä ja äitisi, ja olimme ihastuneita kaikkeen. Varsinkin on miellyttävä tuo uusi, leveä, varjoisa käytävä, joka mennä mutkittelee rantaan.
Luonnollisesti oli parooni Sigesmund liian hienosti sivistynyt mies ilmaistakseen matkalla olleen mitään erikoista tarkotusta.
— Voi, rakas Konny, — lausui väliin äiti, — me olimme tällä matkalla niin onnellisia, isäsi ja minä, ja, eikö niin, kallis poikani, sinähän rakastat tätä paikkaa?
— Kyllä, voin vakuuttaa äidille, että teen niin kaikesta sydämestäni. Johtuupa se sitten siitä rakkaudesta, jota tunsin äidinisää kohtaan, tai sitten siitä keväisestä nuorekkuudesta, mikä täällä Kronebyssä kaikella on ja minkä isä ja äiti luultavasti itse ovat tänne jättäneet, sanalla sanoen, viihdyn täällä melkein paremmin kuin hyvin.
— Sitten sinä, oma Konnyseni, otat tyytyväisenä vastaan nämä paperit — Kronebyn omistusoikeuspaperit. Isäsi ja minä olemme arvelleet, että sinä tuntisit itsesi vielä vapaammaksi ja onnellisemmaksi, kun tietäisit olevasi omalla maaperälläsi. — Hän ojensi kimpun papereja pojalleen, ja iämpimämpää onnellisuutta kuin se, mikä tällöin säteili hänen kauneista silmistään, on vaikea joutua näkemään.
Konnyn luonteen mukaista ei ensinkään ollut ilmaista tunteittensa kuohuntaa, mutta nyt ei ollut vaikea havaita, että häntä liikuttivat kaikkein iloisimmat tunteet. Yllätys oli sitä paitsi tullut niin yksinkertaisesti, niin ilman kaikkea suuremmoisen vaikutuksen tavottelua, että se jo sen vuoksi herätti hänen kaiken kiitollisuutensa, kiitollisuuden, joka oli sitä todellisempi, kun hän juuri tähän aikaan erikoisesti oli halunnut, että hänellä olisi vapaat kädet tehdä tilalla mitä tahtoisi.