— Siinä, ettei tämä nainen ainakaan ole käynyt puoliväliin tietä häntä vastaan… Niin monet tytöt ovat senvuoksi menettäneet hänet.
— Niin, sellainen ei kelpaa! Konny on kait vangittava täysin näkymättömin pauloin… Tai ehkäpä hän tahtoo välttää kaikki paulat… Hän pelännee, ettei hän siinä tapauksessa näe kyllin selvästi! Mutta käykäämmepä nyt vanhaan lehtoomme. Ehkäpä jäämme tänne Kronebyhyn siksi, kunnes pihlajamarjatertut kypsyvät täydellä hehkullaan muistuttamaan meille nuoruutemme hehkuvia päiviä. Sitä odottaessamme juomme teemme ja pelaamme shakki-erämme illalla.
— Olipa poikamme siinäkin huomaavainen, että varasi meille niin kauniin shakkipelin. Sitten voin vielä soittaa sinulle vanhaa pianoa, ehkäpä laulaa vanhoja tyttölaulujanikin.
— Mainiota, rakkahin ystäväni! Minulta ei tule mitään puuttumaan.
III.
Konny.
Aviopari nukkui vielä aamusella, kun kevyet matkavaunut pysähtyivät ulkopihalle, ja vain kaksi unenpöpperöistä metsästyskoiraa, jotka tunsivat herransa, tulivat karaten paikalle ja olivat niin innokkaita tervehdyshyväilyissään, että melkein estivät isäntänsä pääsemästä mihinkään.
Nyt on kumminkin sanottava, että mikäli isäntä pystyi tuntemaan voimakkaampaa myötätuntoisuutta, niin oli se tähän asti kohdistunut hevosiin ja koiriin. Viimemainitut saivat käyttäytyä niin vapaasti, että katsoja ei voinut käsittää, miten koirat voivat niin tuttavallisesti seurustella miehen kanssa, joka itsestään antamansa käsityksen mukaan ei ollenkaan ollut omiaan herättämään tuttavallisuutta. Mutta oli miten oli, kaikki eläimet rakastivat häntä, ja hänen äänensä tuntui niistä musiikilta, niin tarkkaavaisina ne kuuntelivat, kun hän puhui niille omaa kieltään.
Konnylla ei ollut siinä suhteessa onnea osallaan, että hänen vanhempansa olisivat häntä oikein ymmärtäneet. Niin lämpimästi kuin he ainoata poikaansa rakastivatkin, niin tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin ihmeellistä tunnetta, joka salavihkaa muistutti jonkinlaista kunnioitusta. Isä olisi mieluummin tahtonut tehdä kenet hyvänsä tyytymättömäksi kuin saattanut kevyenkään pilven nousemaan Konnyn otsalle, sillä pojan oli tapana vaieten salata tyytymättömyytensä, mikä teki hänet jonkun verran kärtyisäksi, jolloin samanlainen mieliala sitten tarttui isänkin hermoihin. Suhteet kävivät silloin epämieluisiksi kummallekin. Äiti taasen olisi tuntenut itsensä aivan lohduttomaksi, jos hänen poikansa kertaakaan olisi luonut häneen muuta kuin kirkkaan katseen. Äiti jumaloi poikaansa. Poika taas vuorostaan rakasti sekä isäänsä että äitiänsä paljon enemmän kuin nämä käsittivätkään, ja niin suuren arvon antoi hän käskylle, joka käskee rakastamaan isää ja äitiä, että hän katsoi vanhemmillaan olevan täyden oikeuden ennakolta saada arvostella sitä naista, jonka hän ehkä valitsisi omakseen.
Voi sen vuoksi olla varma siitä, että parooni Sigesmund, huolimatta niistä pikku pistosanoista, jotka hän kahdenkeskisessä keskustelussa vaimonsa kanssa oli tullut lausuneeksi, tunsi erikoista tyytyväisyyttä Kronebyhyn saamastaan kutsusta. Hän oli halukas hyväksymään minkä valinnan tahansa, minkä poika itse vaan hyväksyisi, niin tärkeätä hänestä oli se, että kerran tulisi loppu nuoren miehen hapuilusta ja epäröimisestä, sillä joskaan tämä ei ollut laadultaan juuri naurettavaa, vaikka vapaaherrattaren kuvailemasta ohjelmasta siten ilmeni, niin oli joka tapauksessa kohta kahdeksan vuotta tarvittu löytääkseen tulevan puolison. Mutta jo kauan ennen vuoden 1862 kevättä, jolloin tässä kerrotut seikat tapahtuivat, oli nuorissa neitosissa ilmennyt niin ylenpalttinen ylellisyyden, hienostelun ja huvittelun määrä, että vakavasti ajattelevan miehen, joka ajatteli avioliittoa sen juhlaliisimmalta ja tärkeimmältä puolelta, täytyi hyvinkin pelätä joutuvansa tekemään erehdyksen, jota sitten myöhemmin enää olisi mahdoton korjata. Sitä paitsi voi olla syytä heti alusta alkaen tunnustaa, että sankarimme oli kovin taipuisa epäilemään kaikkia omia vaikutelmiaan.