— Niin minäkin, Sigesmund hyvä, täällä johdun ajattelemaan kaunista, onnellista menneisyyttä… Harvat naiset voinevat samoin tuntein kuin minä muistella vaiheita, jotka ovat seuranneet sitä aikaa, jolloin ensi kerran jättivät kotinsa, siihen saakka, kunnes sen taas näkevät. Useimmille on pelkäksi sydämen kidutukseksi hyvä muisti, mutta minä olen ollut niin onnellinen, että olen vain vähän saanut kokea sitä, mistä useilla, ikävä kyllä, on muistoja liiaksikin.
— Olen onnellinen siitä, että näin sanot, ystäväni, ja olen ylpeä siitä, että voin olla varma sinun niin myöskin ajattelevan… Mutta onpa meidän varottava, ettemme eksy kaikkien näitten uusien, aistikkaitten laitteitten keskellä… Annahan kun katson; eikö tästä poikennut käytävä oikealle?…
— Kauempana se vasta poikkesi. Mutta yksin minäkin, joka kuitenkin olen ollut täällä paljon myöhemmin kuin sinä, tunnen täällä olevani hiukan oudoksissani. Tästä menee tie oikealle. Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, voimme poiketa tälle käytävälle, joka varmaan tekee mutkan maantielle päin ja kääntyy sitten rannalle. — Sitte meillä ei enää olekaan pitkältä metsikköön.
— Minua miellyttävät herra poikamme toimeenpanemat uudistukset, ja kun oikein pääsen asian perille, niin huomaan, että kannatti hyvinkin matkustaa tänne vain jo senkin huvin vuoksi, että sai taas nähdä sinun maatilasi, ellei muita erikoisia syitä matkaan olisi ollutkaan. Aiotko sinä toteuttaa ajatuksesi, että täällä ollessasi lahjoitat Kronebyn sen nykyiselle haltijalle? Hänen työhuoneensa osoittaa, että hän todella on asettunut vakinaisesti tänne asumaan. Hänellä ei ole niin monta kirjahyllyä eikä niin suuria käsikirjoituspinkkoja Sigesbergissä olevassa työhuoneessaan.
— Et saa käydä kadehtimaan, ystäväni. Sigesbergissähän hänellä on kirjasto käytettävänään. Mutta vastatakseni kysymykseesi, niin, koska olet ollut kyllin jalomielinen antaaksesi minun määrätä Kronebystä omana, pikku tilanani, on aikomuksenani valita tämä aika toimittaakseni siirron… Mutta mitä menoa nyt kuuluu? On kuin kokonainen ratsastusseurue olisi lähestymässä. Vetäytykäämme hiukan syrjään, niin näemme puitten lomitse…
— Tosiaan, pieni ratsastusseurue sieltä on tulossa… Voi, voi, tuossa on köyhä vaimo-raukka lapsi käsivarrellaan… Toivon, että he hillitsevät hevosiaan!… No, ystäväni, mitä tuumit tuosta: kaksi valkolakkista ylioppilasta, yksi kummallakin puolella amatsonia, joka sitten varmastikaan ©i ole aiottu pitentämään sukupuutani, sillä eipä hän juuri näytä sopivan ohjelman puitteisiin? Mistä voi hän tulla? Hänhän on suorastaan jumalatar muodoltaan ja ryhdiltään.
— Niin, hän se ei ole varmastikaan. Katso, nyt pudotti hän ratsupiiskansa, kun hän jyrkästi ohjasi hevosen päästäkseen puhumaan vaimon kanssa, nyt näyttää hän nostavan harsoaan… Aivan niin! Miten hurmaavat kasvot! Miten ystävällisesti hän kumartuu ja antaa roponsa. Kuka hän lienee?
— Mutta katsohan noita ylioppilaita, rakas Louise! Hehän melkein puskevat toisiaan, saadakseen käsiinsä piiskan… Poika-parat, eipä tullut paljon iloa siitä voittosaaliista! Miten lyhyen nyökkäyksen saakaan tuo pitempi! Ne eivät voi olla hänen veljiään — veljille ei tule niin kiirettä eikä heitä palkita kohteliaisuuksista tuollaisella armollisella nyökkäyksellä, joka sopisi ruhtinattarelle — ja sellainen sentään samalla toki hymyileekin…
— Nyt ratsastavat he pois. Mutta joskin hän ynseästi kohteli nuoria herroja, niin kumartui hän sitä ystävällisemmin auttamaan vaimoa, jolle myöskin ylioppilaat antoivat roponsa… Älkäämme puhuko, Sigesmund hyvä, tästä pikku seikkailusta mitään Konnylle, ennenkuin hän itse on meille ilmoittanut mitä aikeita hänellä on. En minä kuitenkaan ollenkaan usko, että voisi olla kysymys tästä naisesta, joka vain yhdessä ainoassa suhteessa voisi täyttää hänen toiveensa.
— Missä suhteessa sitte?