— Minä puolestani, vastasi Amalia nopeasti, — kuulun nyt porvaristoon, ja pormestarinnana on velvollisuutenani olla liberaali. Mutta sydämessäni pelkään tuntevani myötätuntoa aatelia kohtaan, ja minua harmittaa, jos se lakkaa olemasta erikoisena säätynä.
— Hyvä, Amalia, — nauroi vanha parooni. — Mutta mitä sanoo meidän
Herminemme?
— Voi, rakas isä, vaikka olisin syntynyt tämän maan vanhoillisimmassa ilmakehässä, niin ei se auttaisi, sillä vaimo joutuu huomaamattaankin miehensä ajatusmaailmaan, ja minä seuraan miestäni, en heikkoudesta, sillä politiikka on meillä yleensä puolueetonta alaa. Mutta meidän kaupunkimme rouvat viettelivät minut uudella isänmaallisuudellaan. Se höyrysi sekä kahvi- että teekeittiöistä.
— Kas siinä, — sanoi Konny ja loi vaimoonsa kaunopuheisen silmäyksen, — kas siinä näet nyt, isä, että aika on ottanut jalkaansa Lunkentus-saappaansa, kun jo naisetkin käyttävät niitä mallina.
— Niin, minun on kiittäminen Louisea, — parooni suuteli valtavan loisteliaasti vaimonsa kättä. — Sinä et koskaan jätä vanhaa lippua, sinä.
— En koskaan, — vastasi Louise, tehden ylevän miellyttävän liikkeen miestään kohti. — Taistelen ja kaadun sinun ynnä neljän säädyn mukana.
— No, sinä ja minä, rakas Louise, toki kuitenkin jäämme kaatumatta, vaikka nuo neljä kaikkikin kaatuisivat. Mutta emme ole vielä nähneet sitä. Emme ole nähneet sitä vielä, herra poikani. Eduskuntauudistuksen täytynee vielä nukkua aikansa, ennenkuin se saa unen silmistään.
XIX.
Ensimäiset vastaanottajaiset.
Oli syksy ja lokakuun keskivaihe, ja parooni Konny oli juuri vaimoineen ja lapsineen muuttanut Blasieholmenilla olevaan upeaan asuntoon. He olivat sinne täysin kotiutuneet, huolimatta siitä, että Hermine tuskin oli tahtonut uskoa että tämä neljäs koti tulisi heitä oikein miellyttämään.