— Vain Kroneby, — sanoi Konny, — on meidän oikea kotimme, sen jälkeen pidin eniten kaupungissa olevasta porvariskodistamme. Koko vierashuoneemme siellä oli mitä miellyttävin muratinlehväsali. Tulee sitten suuri Sigesberg, jota minä nyt joka tapauksessa ehkä enimmin rakastan, jos vaan pääsen asumasta siellä, mutta mitä muuta minä voisinkaan kuin lämpimästi rakastaa asuntoa, missä poikani on syntynyt, missä itse olen syntynyt ja missä isäni, isoisäni ja isoisäni isä ovat syntyneet ja mistä sarja rehellisiä ja kunnon miehiä on lähtöisin. Koko juttu, Hermine hyvä, on vain siinä, että pidän yksinkertaisesta ja siitä, mikä omaa mieltäni paraiten tyydyttää. Täällä, tässä vuokratussa huoneustossa, hengitän täysin kevyesti, täällä ei onneksi ole mitään, mikä vaatii ihailua, kuten joukko esineitä Sigesbergissä. Mutta miksi mennä niin pitkälle. Saahan tästä huoneustosta ihailla näköalaa ja — läsnäolevaa emäntää.

— Vakuutan sinulle, ystäväni, — vastasi Hermine (seisoessaan siinä salissa olevan pöydän ääressä, järjestellen aistikkaasti maljakkoihin Sigesbergistä tulleita kukkia), — että aina siitä alkaen kun sinä sait kunnian tulla valituksi paikkakuntamme edustajaksi, sykkii nyt koko elämäjärjestelmässäsi aivan uusi valtimo. Miten voimakkaasti ja jalosti oletkaan puhuva valtiopäivillä; äänessäsi on kaunis, syvä, väräjävä sointu, joka tekee niin hyvän vaikutuksen ollessaan lämpimästä sielusta lähtevän kaunopuheisuuden kannattajana.

— No mutta, Hermine, sinähän alat oikein hemmottelullasi pilata minua.
Se ei juuri ole entisen umpimielisyytesi kanssa sopusoinnussa.

— Voi siten olla, Konny, mutta nyt, kun olen sekä vaimon että äidin arvossa, tunnen itseni aivan toisin tavoin varmaksi kuin alussa. Minähän pelkäsin niin jokaisen lausumani sanan suhteen, että tuskin sinulle puhtaaksikirjoittaessani uskalsin ilmaista, miten ihastunut olin kuvauksiisi, ja miten silloin väänsin ja käänsin sanoja, kun oikeudentuntoisuuteni pakotti minut huomauttamaan jostakin perustelun tai ajatuskulun seikasta.

— Niin, mutta se oli kuitenkin, elleikään varsin ehjää, niin joka tapauksessa ihanaa aikaa, vaikka me molemmat olimme miltei kuin pari metsään eksynyttä lasta. Tarkoitan tietysti mitä tulee toisemme tutkimiseen… Mutta tuon ajan puheenaollen! Sinä olet miltei kokonaan jättänyt ne vaatimattomat pukusi, jotka minua silloin niin miellyttivät. Tuo niin kainosti verhottu kuva antoi silmälle tilaisuuden levätä. Minä tutkin sitä.

— Konny, mitä sanot? — puhkesi nuori rouva punastuen lausumaan, — käytänkö minä pukuja, jotka häiritsevät silmiesi rauhaa? Ole hyvä ja tarkasta minua, päästä jalkoihin asti. Huomaatko paljasta paikkaa, kasvoja lukuunottamatta? Mutta jos saat siitä enemmän lepoa, niin vedän kyllä yhtä huolellisesti kuin silloinkin hiukseni pitkälle yli poskieni. Koko ero on vain siinä, että nyt käytän tummaa silkkipukua harmaitten villapukujeni asemasta. Mutta, jos se vaan on sinun mieleesi, pyydän kyllä lähettämään ne tänne.

Ja siinä seisoi Hermine miehensä edessä vastustamattoman kauniina, hehkuva harmin puna poskillaan ja molemmat kädet kukkia täynnä ojentuneina miestään kohti.

— Kas vain tätä taas, nyt ei tosiaan ole kysymys pelkäämisestä vapaata lausunto-oikeutta käyttäessä! Ja sinä, joka kuitenkin sanoit minulle, että vaimo vain eräinä arveluttavina ajankohtina saa ilmaista hiukkasen ärtyneisyyttä.

— Rakas Konny, minä en nyt ole ärtynyt, mutta seikka on se, että en voi rauhallisena kuulla, miten sinä viittaat minussa olevan puutteita, joita minussa todenteolla ei ole. Ja nyt on niin hyvä käyttää tilaisuutta ja ehdottaa sinulle, että aina menet yksin kutsuihin, tarkoitan suurempiin, sillä miellyttää sinua tahdon ennen kaikkea, mutta sitähän en voisi, jos näyttäytyisin puettuna siten kuin suuria kutsuja tai päivällisiä varten pukeudutaan.,

— Sinä tiedät, Hermine, että en enää ole mustasukkainen. Mutta minulla on oma käsitykseni. Koeta sen vuoksi kaikessa mitä naisellinen aistisi voipi…