— Täysin. Mutta etkö kirjoita isällesi?
— Kyllä, aion juuri kirjoittaa, ennenkuin lähden. Millainen voitto se olikaan! Mutta se minua huolestuttaa, että rakas isäni, Herra siunatkoon hänen jaloa vanhaa ritarisydäntään, ei ehkä katsele voittoa kovin tyytyväisenä.
— Kyllä, sen hän tekee sinun tähtesi… Mutta mitä asiaa on palvelijattarella? Sähkösanoma? Luultavasti onnentoivotus, ystäväni.
Aavistelun kolkkoutta sekaantui miehen iloon… hänen äsken ilmaisemansa toiveen kauniiseen luottavaisuuteen!
— Onnentoivotus, — toisti hän äänellä, jossa ei ollut hiukkaakaan sen tavallista varmuutta, nähtyään että sähkösanoma oli Sigesbergistä. Heti kun hän oli paperin lukenut, putosi se hänen kädestään, ja hän syöksyi sellaista vauhtia ovelle, että oli melkein juosta nurin hoitajattaren, joka poika mukanaan juuri tuli sisään.
— Rientäkää, joku sieltä, pika-ajuria hakemaan! Vaunut muutaman minuutin kuluttua! Rientäkää!
— Voi, mikä hirvittävä sanoma! Anna minun tulla mukaan!
— Sinä tulet perässä, lapsi mukanasi. Minun ei auta sekuntiakaan viivytellä. Isäni, isäni!
Sähkösanoma oli Konnyn äidiltä ja siinä ilmoitettiin, että parooni Sigesmund aamulla oli saanut halvauksen, mutta että hän vielä oli tajullaan.
Ja hän oli täysin tajullaan, kun poika, ajettuaan tulista vauhtia neljä penikulmaa, tuli hänen vuoteensa ääreen. Konny oli niin liikutettuna, ettei hän milloinkaan ollut ollut sellaisessa mielentilassa, sillä väkinäisesti tukahutettua tuskaa oli sekä siinä hellässä kysymyksessä että siinä hartaassa rukouksessa, jotka hän kuiskasi isänsä korvaan.