Sairas pudisti lempeästi kunnianarvoisaa päätään. — Rauhoitu, rauhoitu… — sanoi hän selvästi. — Sekä poikana että miehenä olet käyttäytynyt arvokkaasti. Sigesberg on oleva sinulle pyhä minun tähteni ja sinun äiti-raukkasi tähden.
— Mutta koska voin rauhoittua sen tietäen, että olen täyttänyt ne oikeutetut toiveet, mitä isällä on ollut ainoan poikansa suhteen! Enkö aina ole noudattanut vain omaa mielipidettäni?
— Jos olisit toisin menetellyt, olisi se ollut pelkkää heikkoutta, jolle en olisi antanut arvoa, vaan olisin sellaista pahoitellut. Täysikasvuinen poika, vaikkapa hänen aatteensa paljonkin eroavat isänsä aatteista, tuottaa tälle parhaimman kunnian, jos johdonmukaisesti pyrkii päämääräänsä, mikäli se vaan muuten on arvokas. Sinun urasi on nyt selvä. Mutta enkö saa nähdä tytärtäni ja pikku Siggeä?
Vain tuntia myöhemmin, kuin hänen miehensä, saapui Hermine. Mutta vasta illalla pääsi hän sisään, sillä keskustelu oli niin rasittanut isää, että hänen täytyi jäädä kahden kesken vaimonsa ja lääkärin kanssa…
Samoissa huoneissa, missä nuori pari oli asunut häämatkallaan, käveli
Konny nyt kiivaasti edes takaisin.
— Tämä Sigesberg, tämä onneton Sigesberg!… Voi, Hermine, minun sieluni janoo rauhaa, miten arvelet minun nyt koskaan saavuttavan sen? Vain kerran elämässäni tein isälleni mieliksi, ja silloinkin petin häntä.
— Sinä, rakas Konny? Epätoivo hämärtää arvostelukykysi, sinäkö olisit pettänyt isääsi!
— Niin, — vastasi Konny hurjasti, — ja sen tein sinun tähtesi!
— Konny, Konny, tuska varmaan polttaa sinua sietämättömästi, kun sinä…
— … voin tunnustaa suoran totuuden. Muistatko ehkä keskustelua, jossa olimme keskenämme eräänä päivänä, kun tapasimme metsämäellä, missä sinä… sinä tiedät, mitä tapahtui… ja olet ehkä aavistanut sen vaikutuksia. Neljänä pitkänä päivänä sen jälkeen en voinut päästä siitä kiduttavasta varmuudesta, että olin menetellyt kuin mielipuoli, enkä ensinkään voinut käsittää, miten voisin isälle ja äidille, jotka tunsivat aikeeni, selittää lopputuloksen. Olisin mieluummin antanut raastaa ruumiini kappaleiksi kuin ilmaista, mitä mielessäni liikkui. Silloin tuli isältäni sydämellinen kirje, missä viitattiin sopivaan tilaisuuteen päästä lähetystöön jäseneksi. Ja hän kertoi samalla kuulleensa puhuttavan sinun kihlauksestasi. No niin, enkö ollut jalo poika, antaessani armollisen suostumukseni, kun en tietänyt, mitä minun oli yritettävä, vaan olin siinä asemassa, että minun oli pidettävä erikoisena onnena, että niin mukava tie oli minulle avoinna…? Annoin vanhusten iloita poikansa myöntyväisyydestä, enkä heille kummallekaan uskonut sitä, mihin kunniantunnon olisi pitänyt velvoittaa. Jalomielisyys on ollut kokonaan heidän tahollaan, sillä joskin he sittemmin lienevät jotakin aavistaneet, eivät he milloinkaan ole koskeneet haavaan, jonka tähän asti olen salannut sekä sinulta että heiltä… Voit väittää (näen sen kyllin katseestasi), että vain ylpeyteni oli kärsinyt. Mutta olipa se mitä tahansa, niin tiedä, että en koskaan unohda noita neljää päivää enkä niitä epäluuloja ja pettymyksiä, jotka niitten kuluessa imivät verta sydämestäni… No, miksi et sano mitään, onko minun aina kärsittävä yksin, onko minun yksin kaduttava? Onko minun yksin kannettava taakka?