— Konny, jos voisin ottaa kaiken kärsimyksesi sinulta, niin vakuutan, että tekisin sen ilomielin. Mutta sinun kiihtymyksesi johtuu siitä, että hermosi ovat joutuneet tavallisesta tilastaan. En tahdo eikä minun pidäkään puhua tuosta hetkestä, joka sinun muistissasi on niin kipeänä kohtana, se on sinun suotava minulle anteeksi. Mutta omalta osaltani sanon, että minä…
— Ei, älä sano; mikään sinun tekosi ei loukannut minua, se oli onnettomuuteni… Mutta vaietkaamme, tuossa tulee tohtori…
Lääkäri ilmoitti, että sairas ensin tahtoi nähdä miniänsä ja sitten pienen pojanpoikansa; siksi aikaa jäisi tohtori herra paroonin luo.
Kun Hermine, lapsi käsivarrellaan, oli mennyt alas, sanoi Konny, katsoen lääkäriin silmät täynnä kyyneleitä:
— Ymmärrän… On vain vähän toiveen sijaa?
— Voi, paha kyllä, vähän…
— Ehkä… vähemmänkin kuin vähän?
— Sitä pelkään, sillä ennen huomispäivää tullee uusi kohtaus, ja siitä on vaikea seuraus.
Konny jatkoi kävelemistään edes takaisin. Milloinkaan ei hänen mielessään ollut ollut sellaista kapinaa. Hän ei voinut kauemmaksi jäädä sisään. Hän riensi ulos. Mutta ulkonakaan hän ei voinut viipyä, sillä rauha pakeni häntä kaikkialla, aina siihen asti kuin äiti, hänen palatessaan, hoiperteli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja painoi hänen päänsä, kuten hänen ollessaan vielä pikku poikana, olkaansa vasten. Silloin tuntui hyvältä. Nyt tuli Hermine ja ojensi hänelle pojan.
— Katso, — sanoi Hermine sydämellisen osaaottavaisena, — isäsi siunaus on lapsen otsalla. Hänhän on viaton… — Hermine silmäsi rukoilevasti puolisoonsa. — Mene sinä nyt sisään! Isäsi toivoo, että istuisit hänen luonaan. Mutta minä saan silloin tällöin pistäytyä sisällä ja auttaa äitiä hänen hoitamisessaan.