— Hermine, — vastasi Konny vältellen, — minä «n ole nyt oma itseni.
XXII.
Menneisyys ja mitä tuleva oli.
Oli ollut suuri pimeys! Jos kerran oli tuleva täysi ja kirkas päivä, ei siitä vielä ollut kajastustakaan toivoa ylläpitämässä.
Viimeiset sanat, jotka Konnyn kuulimme lausuvan, olivat ne, jotka hän sanoi vaimolleen: "Minä en ole nyt oma itseni".
Siitä hetkestä oli kulunut raskaita tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia ja vihdoin vuosiakin, eikä hän kuitenkaan ollut päässyt olemaan omaa itseään. Ennenkuin kerrottu suuri järkytys tuli, oli tämä kunnian ja rehtiyden mies aina, niin pitkälti kuin muisti, potenut sairaaloista tyytymättömyyttä koko elämäänsä ja kaikkiin tekoihinsa, niin kovin kuin hän koettikin työskennellä lähimäistensä parhaaksi, niin liberaalisia kuin hänen mielipiteensä olivat olleetkin ja niin paljon kuin hän olikin koettanut vastustaa kaikkea ahdasmielisyyttä.
Hänen avioliittoelämänsä toinen jakso ja vuosien 1865—1866 valtiopäivien alku, odotettuine tuloksineen, olivat olleet hänen elämänsä loistokohtia; silloin hän tunsi olevansa jännityksessä, joka ei häntä väsyttänyt, ja asemassa, joka ei kahlehtinut häntä muulla tavoin kuin hän itse vapaaehtoisesti ja ilomielin halusi. Ja jos silloin tällöin tuli vieras ääni kuiskaamaan hänen korvaansa, että mihinkään, mikä kuuluu tähän maailmaan, ei ole liiaksi kiinnitettävä mieltänsä, niin koetti hän sittenkin tukahuttaa sitä tarpeettomana ennusteluna.
Mutta kun sitten surusanoma tuli, avautuivat kaikki sisäiset sulut ja niistä tulvi hillitön katumus, ahdistus ja epätoivo. Konnyn koko sielunelämä oli aivan kuin omiaan joutuakseen vakavaan koettelemukseen. Hän tarvitsi koettelemusta oppiakseen tuntemaan itsensä sellaisena kuin oli. Eikä häntä kukaan voinut voittaa, mitä tuli kykyyn kiduttaa itseään, kykyyn vastustelematta antautua luulotaudin valtaan.
Vanha parooni Sigesmund eli kuitenkin useita kuukausia, ja Konny riensi sanoutumaan, kokonaan vasten isänsä tahtoa, irti edusmiestehtävistään, kokonaan omistautuakseen isälle ja perehtyäkseen hänen ajatuksiinsa Sigesbergin hoidossa ynnä paljoon muuhun. Mutta isä, joka ymmärsi pojan verta ahdistavan salaisen kuumeen, antoi kaikki ohjeensa siten, että ne olivat tarkoitettuja tuottamaan sopusointua heidän mielipiteisiinsä. Hän puhui yhtä mittaa, mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella, myöskin Herminelle ja Herminestä.
Ja sitten kun Konny avoimesti oli tunnustanut syyn osoittamaansa taipuvaisuuteen diplomaattiselle uralle antautuessaan, vastasi parooni Sigesmund jo kauan aavistaneensa tätä, mutta että ei koskaan ollut johtunut hänen mieleensäkään pitää Konnyn menettelyä vikana, vaan ansiona. Ellei Konny silloin ollut tahtonut oleskella Kronebyssä, niin olihan hänellä vapaa valta lähteä uusille matkoille, sitoutumatta sen vuoksi mihinkään erikoisiin velvollisuuksiin. Isä selitti, että Konny oli kokonaan väärinymmärtänyt itsensä, kun oli pakottautunut uskomaan, ettei päätöksensä pohjana ollut harras halu noudattaa isän toivetta. Viisaimpana askeleena pojan elämässä piti hän sitä, mitä poika olisi saattanut vähimmin aavistaa, sitä nimittäin, että Konny oli voittanut kohtuuttomasti loukkautuneen ylpeytensä ja tullut takaisin Herminen luo, josta oli onnistunut saamaan sellaisen vaimon, mistä vilpitön ja rakastava mies ei koskaan voisi kyllin kiittää kohtaloaan.