"Mitä merkitsee kaikki tämä?" tuumi hän vavisten. "Olenko nyt antanut sairaalloisuuden pimeän hengen saada sellaisen vallan itsessäni, että olen vajonnut helvetillisen tyrannin surkealle asteelle? Hänellä, tuolla jalolla, vääryyttä kärsivällä, kärsivällisellä ristinsä kantajalla, on mies, jolle hän ei voi riemuiten, vaan vain levottomana ja peloissaan ilmoittaa ansaitsemattomasta Jumalan siunauksesta! Ja sitten tuo mies ei edes ymmärrä häntä. Mies on nähnyt, että hän pelkää kalastamaan menoa, mies on nähnyt, että hän pukeutuu paljon epämukavammin kuin tavallista, onpa mies nähnyt hänet monasti pahoinvoivanakin. Mutta mitään ei hän ole käsittänyt. Kaksi ja puoli vuotta on mies antanut sijaa vain hedelmättömälle valittelulle. Mutta, laupias Jumala, nyt on tullut loppu kaikesta tästä kurjuudesta! Nyt tulee toinen suru, täysin oikeutettu. Hermine, Hermine! Missä olet? Lapsi oli oikeassa. Ikuinen kaitselmus, miten väärin olenkaan käyttänyt sinun pitkämielisyyttäsi! Kolmivuotiaan pojan on ohjattava isänsä oikealle tielle. Mutta missä on Hermine?"
Kauan etsi ja kuunteli hän turhaan. Vihdoin hän pääsi epätoivostaan.
Eräästä saaren osasta, missä heillä harvoin oli tapana olla, löysi Konny vihdoin vaimonsa istumassa kalliosta ulospäin pistäytyvän terävän paaden alapuolella, aivan lähellä vesirajaa. Hermine oli vaipunut horroksiin, väsyneenä tavattomasta matkasta, mutta toisella poskella oli suuri, väräjävä kyynel.
Tässä hetkessä kävi outo puistatus miehen läpi. Hermine hengitti niin hiljaa, että mies, jonka hengitys päinvastoin kävi kiivaana, ei voinut kuulla sen huo'untaa.
Konny vaipui polvilleen, ojensi kätensä ristissä taivasta kohti ja kerjäsi vapahdusta raskaista kahleistaan. Hänen ajatuksensa kävivät tuskaisina. Ellei Hermine enää voisi elää ja antaa anteeksi, mitä hyödyttäisi silloin kaikki taistelu. Mutta jos Hermine avaisi silmänsä, ja jos ne vielä voisivat pysähtyä hellästi häntä katselemaan, silloin olisi hän pelastettu, eikä koskaan, koskaan hän enää päästäisi niitä voimia valtaan, jotka häntä nyt olivat kahleissaan pitäneet. Konny loi rakkautta uhkuvan katseen Hermineen. Ja mitä hän silloin näki? Herminen avoimet silmät, jotka epäröivän onnellisina katselivat häntä, joka ei koskaan ollut ollut polvillaan hänen vieressään, ei koskaan, kuten nyt, nyyhkyttänyt kuin lapsi hänen edessään.
— Voi, Hermine, rakas, pyhä vaimoni! Olen ollut niin kova, niin, väärämielinen sinua kohtaan. En ole milloinkaan, en milloinkaan lakannut rakastamasta, niin, jumaloimasta sinua. Mutta en ole voinut unohtaa, että sinä olit viattomana syynä siihen, että petin isääni. Mutta sinä et siihen ollut syynä — sinähän menettelit oikein, kun ensi kerralla vastasit minulle kieltävästi —, vaan syy oli minun kurjassa ylpeydessäni, joka ei voinut unohtaa haavaa ja joka vanhusten kuoltua sitten on punonut toisen synkän langan toisensa jälkeen. Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun voin kääntää sinua kohti kylmän, arkipäiväisen puolen itsestäni. Ja nyt — usko minua, usko minua sittenkin, vannon että en ole mitään käsittänyt, ennenkuin pari hoitajattaren lausumaa sanaa ilmaisivat minulle asian. Lapsi, poikamme, saattoi minut lähtemään ulos… Mutta… vastaa, annatko anteeksi, uskotko, että palavan kiitollisena otan sinulta vastaan Jumalan uuden lahjan? Viime tunnin kuluessa olen kärsinyt kaikki syvyyksien tuskat. Ja parantunut olen sairaaloisuudestani.
— Ja minä, rakas mieheni, nautin nyt kaikkea maailman autuutta levätessäni näin tässä sydämelläsi, tuntiessani, käsittäessäni, tietäessäni, että sinä tästä hetkestä kuulut minulle ja että yhdessä karkoitamme sen vihollisen, joka pyrkii riistämään sinut minulta. Voi, olemme taivaassa!
— Niin, Hermine, olemme taivaassa. Ja tällä hetkellä sano minulle yksi seikka: rakastitko minua silloin, kun kosin sinua ensi kerran?
— Konny — ajattele, kysyessäsi minulta sellaista!
— Olen jo ajatellut.