Vielä ei näkynyt yhtään ihmistä tiellä, mutta hetkisen kuluttua tuli tuolta ja täältä esille joku talonpoika, ajaen tai käyden; muutamilla harava tai joku muu työase olalla. Akat katselivat välimmiten kummastuksella tuota pientä tyttöä, joka kuljeskeli yksin mytty kädessä, ja hänen suuria ruskeita silmiänsä, joissa asui synkkämielisyyttä. Mutta harvoin he häntä puhuttelivat, sillä maalaiset eivät ole niinkään uteliaita, ja jos joku kysyikin häneltä jotakin, vastasi hän vaan että hän meni tervehtimään tätiänsä mutta ei sanonut missä tämä asui; hän tahtoi odottaa kunnes tulisi kauemmaksi kotoa, silloin hän kyllä ehtisi kysyä oliko hän oikealla tiellä kaupunkiin, jossa täti asui.
Muutamassa äkkinäisessä tienmutkassa sai hän taaskin nähdä mertä ja kävi ensin kokonaan hämillensä, sillä hän luuli tietämättänsä tulleen takaisin entiseen kotoonsa, eli että tullijahti saattoi olla läheisyydessä häntäkin kiinni ottaaksensa. Mutta mitään venettä ei näkynyt, ja hän havaitsi pian että maisema ei ensinkään ollut sen tapainen, joka ympäröi merirosvotupaa; väsynyt ja nälkäinen kun oli, istui hän kivelle rantaan ja otti hiukan leipää mytystänsä. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja kyyneleet viruivat leivälle.
"Voi", ajatteli hän, "kuka koskaankaan tulisi välittämään minusta, kun olen tällainen lapsi raukka ja äiti makaa kuolleena ja isä istuu vankeudessa?"
Mutta aallot kohouivat hänen jalkainsa edessä, nuo kirkkaat, kuohuvat aallot; ja silloin muisti hän ne vanhat säveleet, ja ne sanat, jotka oli kuullut kirkossa, ja tuntui ikäänkuin laulaisivat ne niitä toistamiseen, niinkuin ne kerran olivat laulaneet niitä hänen vanhassa kodissaan, näitä lohduttavaisia sanoja:
"On linna luja Jumala Kaikessa hädäss' auttaja."
Ja hän tunsi että hänellä oli Isä taivaassa, joka ei koskaan heitä uskovaisia lapsiansa.
VIIDES LUKU.
Maantiellä.
Me emme tahdo seurata Elsaa koko hänen vaivaloisella matkallansa päivän kululla. Yön vietti hän muutamassa heinäladossa, jonka eräs hyväntahtoinen torpanväki oli hänelle osoittanut. Hän ei mielestänsä koskaan ollut maannut niin hyvin, kuin täällä tuoksuvissa heinissä, joihin oli oleutunut kuin orava pesäänsä. Hyvin oli suloista antaa väsyneet jäsenensä levähtää tällä pehmeällä vuoteella, ja hän tunsi itsensä oikein virkistyneeksi seuraavana aamuna herättyänsä ja saadessansa kupillisen lehmän lämmintä maitoa ja pehmeän kakun torpparin ystävälliseltä vaimolta. Tämä oli, ei kauankaan sitte, kadottanut ainoan lapsensa, pienen tytön melkein samanikäisen kuin Elsa, ja sentähden oli hän niin ystävällinen tälle turvattomalle lapselle, joka jotakuinkin muistutti häntä hänen omasta pienestä Lottastansa. Hän olisi mielellänsä pitänyt hänen hiukkasen kauemmin tykönänsä, mutta äiti oli sanonut että hänen pitäisi etsiä tätiänsä, ja vaikka torppari ei oikein tietänyt missä tuo kaupunki oli, jossa täti asui, päätti hän jatkaa matkaansa, kunnes hän voisi saada hankituksi lähempiä tietoja tästä. Kiitollisella sydämmellä jätti hän niinmuodoin hyvästi vieraanvaraiselle isäntäväellensä ja läksi taaskin matkalle.
Tie johti tuuheain metsikköjen ja kukkivien niittyjen läpi, ja kun hänen silmänsä aina olivat avoinna kaikelle kauniille, joka ympäröi häntä, havaitsi hän pian että täällä löytyi joukko kauniita kukkia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Häntä huvitti poimia niitä ja sitoa niitä yhteen pieniksi seppeleiksi, ja hän järjesti ne niiden erillaisten värien ja muotojen mukaan tavalla, joka osoitti luonnollista makua ja tajullisuutta tuossa pienessä kukkapoimijattaressa. Sitten teki hän vasun härkyläisistä, samoin kuin oli nähnyt muutamien lasten kylässä tekevän, ja asetti seppeleet siihen.