NELJÄS LUKU.
Urhea päätös.
Auringon ensimmäiset säteet levittivät jo valoansa huoneesen, kun Elsa heräsi. Kukapa ei olisi tuntenut mitä se tahtoo sanoa herätä suureen suruun, jonka uni on saanut vähäksi aikaa unhottumaan. Hän tiesi, että jotakin vaikeata oli tapahtunut, mutta ei voinut ensin saada muistiinsa mitä se oli. Voi, ennen pitkää kävi se kuitenkin hänelle selville. Orpo! Ei yhtään ystävää suuressa, avarassa maailmassa! Löytyykö surkuteltavampaa asemaa?
Ovesta, joka oli raollansa, tirkisti hän toiseen huoneesen. Siellä lepäsi hänen äitinsä hiljaa ja kalpeana, ikäänkuin nuo valkoisiksi maalatut enkelit kirkossa; rauha ja levollisuus joita hän oli puuttunut eläessään, vallitsi hänessä nyt kuolleena ollessaan, hänen entinen ihanuutensa, jonka elämän taistelut ja puutokset olivat melkein hävittäneet, oli palannut takaisin, hienosti muodostettu nenä, kaareutuvat silmäripset, suun hymyilevä muoto, — semmoisena ei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä; hiljaan ja juhlallisesti, ikään olisi hän ollut kirkossa, meni hän kuolleen luo ja suuteli hänen kylmää, valkoista otsaansa. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän oli suudellut äitiänsä.
Silloin juolahti äidin viimeiset sanat hänen muistoonsa: "sinä et saa jäädä olemaan täällä." Samaa oli hänen isänsä sanonut ennenkuin oli viety pois; oli ikäänkuin kaikki huoneessa olisi kuiskuttanut "sinä et saa jäädä tänne!" Hän kurkisti puoliksi avoimesta ovesta keittiöön. Siellä istui Kaisaäiti mukavalla nojatuolilla muurin nurkassa ja kuorsasi. Hän ei koskaan näyttänyt vilheämmältä kuin nyt, harmaa tukka hajallaan riippuen siivomatonna hänen kasvoillansa, ja ilkeä hymy huulilla, joka sai Elsan vapisemaan. "Ennen kuolla", ajatteli hän, "kuin jäädä olemaan tuon häijyn akan luona".
Nyt oli kiiruhtaminen. Jos akka heräisi, niin ei siitä minnekään mentäisi, mutta Elsa oli tehnyt päätöksensä, ja niin lapsi kuin hän olikin ei häneltä kuitenkaan puuttunut rohkeutta täyttää sitä. Hän meni hiljaisesti kaapin luo, aukaisi sen ja löysi äidin tarkoittaman lompakon; sisällä löytyi osoite sekä hiukan rahaa; hän pisti sen heti taskuunsa, keräsi kokoon pienen mytyn, jonne pani vähän leipää ja pari muuta tarvittavaa kapinetta, otti päällensä pienen lämpimän nutun, lankesi hetkiseksi polvilleen kuolleen äitinsä viereen ja hiipi sitten hiljalleen pimeästä, ahtaasta huoneesta ulos vapaasen ilmaan.
Siellä oli avara meri levinneenä hänen edessänsä; niin juhlallinen, niin ihmeteltävän suuri saarineen, jotka näyttivät melkein läpihohtavilta auringon ensimmäisissä säteissä, ja siellä täällä joku valkea purje, välkkyen kuin tähdet hopeanheleällä vesipeilillä. Se oli niin sydäntä koskeva näky, että Elsa tahtomattansa pysähtyi kynnykselle ja ihmetteli mitenkä hänen olisi mahdollista jättää kaikki tämä ihanuus, johon hän hamasta lapsuudestansa oli tottunut; mutta silloin havaitsi hän äkkiä veneen, joka häilyi kaukana lahdelmassa ja ne molemmat miehet siinä, joitten olisi pitänyt vartioida mutta jotka nyt näyttivät nukkuvan makeasti, ja sellainen pelko valtasi hänen ajatellessaan tuota hirmuista jahtiluutnanttia, joka oli ollut niin tyly hänen isäänsä vastaan ja joka varmaan ottaisi ja sulkisi hänenkin vankeuteen nyt taasen palatessansa takaisin, että hän nopeasti sulki oven jälkeensä ja juoksi alas kalliolta niin pikaisesti kuin jaksoi.
Ehdittyänsä alas toiselle puolelle, ei hän lähtenyt sitä tietä, joka johti kylään, jossa hän tunnettiin, vaan meni vastakkaiselle suunnalle, vaikka ei tiennyt minne se meni; tämä tie vei hänen kaikessa tapauksessa pois tuosta kammoittavasta paikasta, jossa hän millään ehdolla ei enään saattanut oleskella kauvemmin.
Hetkisen kuluttua tohtei Elsa käydä vähän hitaammin, sillä hän tiesi että vanha Kaisa ei jaksanut seurata häntä ja tuolla ei löytynyt ketään, jonka hän saattaisi lähettää havaitessansa tytön pötkineen pakoon. Veneessä olevat miehet eivät saaneet jättää sitä, ja tuo kammoittava jahtiluutnantti ei tulisi ennenkuin myöhempänä; päivällä; hän tunsi niinmuodoin olevansa turvallisemmassa olossa, ja sitten oli hän vapaa! Vapaa kuin lintu, kun on päässyt häkistä, koko maailman ollessa alttiina hänelle. Tämä oli ihana tunne, ja keskellä tätä surua, jonka viimeiset kauheat tapahtumat kodissa olivat aikaan saattaneet, ei Elsamme muuta saattanut kuin nauttia tästä vapauden tunteesta. Oli suloinen aamu, ukkoisilman jälkeen oli ilma tullut raittiiksi ja puhtaaksi, ja luonto vaikuttaa aina elähdyttävästä ja hyvää tekeväisesti uupuneimpaankin mieleen; tämän tunsi Elsa, tietämättänsä minkätähden, ja hänen huolensa näyttivät katoavan, katsellessansa ympärilleen tässä kauniissa seudussa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt.
Toisella puolella löytyi pieni järvi; sen tyyneellä pinnalla lepäsi keveä sumu; juuri hänen sitä katsellessansa nousi aurinko korkeain metsistyneitten kukkulain takaa, jotka muodostivat sen itäisen rajan, ja merkillinen oli nähdä miten koko järvi äkisti muuttui pelkäksi tuleksi; liekkiä liehui edestakaisin ikäänkuin leimuavasta padasta, ruusunpunaisina, kullankeltaisina suikertelivat ja pyörivät ne vedenpinnalla, keveästi ja sukkelasti ikäänkuin loihtutanssia. Elsa seisoi hetkisen kummastellen ja katseli tuota harvinaista näytelmää. Hän ei ymmärtänyt silloin, kuinka usein elämässä tiheimmät usvat voivat saada ruusunpunaisen hohdon ja muuttua ikäänkuin alttariliekeiksi, kun uskon aurinko on koittanut ihmissydämmelle. Me saamme toivoa että hän kerran tulee siihen käsitykseen, ja silloin muistaa tätä säteilevää järveä, joka oli ollut kuvaus siitä.