"Eikö kukaan muu ole täällä?" kysyi hän.
"Ei, rakas äiti, Kaisa on keittiössä."
Silloin otti äiti Elsan käden omaansa, joka tuntui varsin kylmältä ja kostealta.
"Elsa", sanoi hän kovalla ponnistuksella; "minä olen ollut kova sinua kohtaan. Voitko antaa anteeksi minulle?"
"Oi, äiti", nyyhki Elsa.
"Pyydä isääsi antamaan anteeksi minulle, jos joskus näet hänen vielä. Minä tunnen… että tulee loppu pian…" Hän voi tuskin saada lausutuksi sanansa. "Mutta, Elsa, sinä et saa jäädä tänne. Sinä saat mennä sisareni Kristiina Ljungströmin luo… sinä löydät hänen osoitteensa taskukirjasta, kaapista tuolta… hän pitää sinusta murhetta… hän sanoo sinulle…"
Nyt tuli merkillinen muutos äidin kasvoille, ne kävivät keltaisen vaaleiksi, silmäin valo sammui, huuli putosi, pää vaipui takaisin päänaluiselle, — hän oli kuollut.
Elsan tuskallisesta huudosta riensi Kaisa-äiti sisälle. "Vai niin, nyt on loppu käsissä hänelle pienokaisraukka", sanoi hän lyhyesti, mutta hän ei irvistellyt nyt kuten tapansa muuten oli, vaan kääri huivin kuolleen pään ympärille, otti sitte Elsaa kädestä kiinni ja asetti hänen pieneen kammioon, jossa hänen vuoteensa oli, ja käski hänen olla hiljalleen siksi kun hän kutsuisi häntä aamulla.
Elsa raukka heittäysi vuoteellensa ja itki ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua. "Yksin, aivan yksin maailmassa!" niiskutti hän, "isä vankeudessa, äiti kuolleena; miten on minun käyvä, lapsiraukka!"
Kuu valaisi kammoittavasti kamariin, ulkona kuohui meri, se kuului ikäänkuin kuollon säveleiltä, sillä nyt ei aalloilla ollut niitäkään lohduttavaa sanaa hänelle, kuten ennen; etäällä jylisi ukkonen, ja viereisessä huoneessa, jossa kuollut makasi, tikutti seinäkello niin tasaisesti ja yksitoikkoisesti, että hän tuskin voi sietää sitä; mutta vähitellen sekaantuivat kaikki nämä äänet merkilliseksi sekamelskaksi, kuutamo sammui hänen silmiltänsä ja väsynyt lapsi itki itsensä nukuksiin.