"Apua, apua!" huusi Elsa toivotonna. Silloin aukesi tuvan ovi, ja Kaisa tuli ulos kynttilä kädessä ja harmaat hiukset häilyivät kuunvalossa.
"Mitä nyt taas on tekeillä?" sanoi hän tuimasti; "eikö koskaan pidä saaman rauhaa tässä töllissä? Minä luulin että kun hän tuolla", ja osoitti merelle päin, "oli poissa, saataisiin elää rauhassa, mutta sitte alkaa tuo siunattu penikka ulvomaan, kuin porsas tapettaissa."
"Oi Kaisa, Kaisa", huusi Elsa, "tulkaa tänne katsomaan, äiti on kuollut; oi, eikö kukaan voi auttaa?"
Nyt tuli Kaisaäiti vihdoinkin ulos, mutta pysähtyi peljästyksestä, nähdessään Ulrikan, ja antoi valkean loistaa hänen kalpeille kasvoillensa.
"Luulenpa todellakin että hän on kuollut", sanoi hän pitkään; "hän ehkä on saanut halvauksen tai verensylyn kaikesta tästä meluamisesta."
Ja niin olikin. Tuimat ponnistukset veneessä, kun kaikkein piti auttaa soutamisessa, ja sitten peljästys tullimiesten äkillisestä hyökkäyksestä, hurja taistelu ja miehensä vangitseminen oli tuottanut eukko-raukalle, joka aina oli ollut heikko terveydeltään, veren sylyn ja siinä oli hän maannut kauan kallion varjossa, toisten huomaamatta, jotka olivat puuhassa toisaalla päin.
Elsan rukouksesta tuli muuan miehistä veneestä, vaikka oli ankarasti kielletty jättämästä sitä, ylös ja autti häntä ja Kaisaäitiä kantamassa äitiä polkua myöten tupaan, jossa hän asetettiin vuoteelle, ja eukko, joka ei ollut kokematon lääkitysneuvoissa, alkoi toimia hänen kanssaan ja koetti sellaisia keinoja, joita oli käsillä, nähdäkseen eikö häntä saattaisi palauttaa henkiin. Merkillisellä tuimalla tavallansa piti hän Ulrikasta, joka oli kaukainen sukulainen ja joka oli ottanut hänen tykönsä kun hän tulipalossa oli kadottanut kaikki ja seisoi varsin yksin ja maailman hylkäämällä; sillä hänen naapurinsa pelkäsivät häntä ja uskoivat lujasti, että hän oli liitossa pahojen henkien kanssa.
Alussa näytti kaikki pyrinnöt Ulrikan virvoittamiseksi olevan turhat; mutta hetkisen kuluttua näkyi melkein huomaamatoin liikutus käsissä; pikainen punehtuminen sai värin kalpeille kasvoille, hän aukaisi silmänsä ja katseli peljästyneenä ympärillensä huoneessa.
"Jussi! missä on Jussi?" sanoi hän heikolla äänellä. Kun sanottiin ett'ei hänen miehensä ollut sisällä, lepäsi hän pitkän ajan varsin alallaan, ainoasti hiljalleen valittaen silloin tällöin; vihdoin loppuivat nämätkin valitukset, he luulivat hänen nukkuneen ja Kaisa meni keittiöön keittämään itselleen vähän kahvia, "sillä ei taida elää eikä kuolla ilman kahvitippaa", jupisi hän. Elsa istui äidin sängyn vieressä; hän oli kovin väsynyt, mutta rauhattomuus ja murhe pitivät hänen valveilla, ja hän kuunteli tuskallisesti jokaista ääntä; mitään ei toki kuulunut, paitsi seinäkellon alituista tikutusta, joka kuului melkein peloittavalta syvässä hiljaisuudessa.
Nyt havaitsi hän että sängyssä kuului liikuntoa ja hiljainen ääni huusi: "Elsa!" ja kun hän käänsi itseään, näki hän että äiti istui sängyssä ja tirkisteli tuskallisesti ympärillensä.