"Pieni Elsani", sanoi hän kumealla äänellä, "miten lienee käyvä sinulle, kun olet yksin noiden naisten kanssa, jotka aina ovat niin äreitä sinulle, lapsi parka! Missä on äitisi? Tahtoisin mielelläni nähdä hänen ja sanoa hänelle pari sanaa jäähyväisiksi ja pyytää hänen olemaan ystävällisen sinua kohtaan minun poissa ollessani."
Elsa katseli ympärillensä joka taholle, mutta äitiä ei näkynyt.
"Äiti ehkä on mennyt sisälle", sanoi hän surullisesti.
"Niin, niin, hän ehkä ei huoli minusta, eikä sitä voi juuri niin ihmetelläkään", sanoi hän katkerasti. "Sinä saatat kuitenkin tervehtää häntä ja sanoa hänelle että hän saa muuttaa täältä; se häijynilkinen akka lähteköön myöskin tiehensä, sillä luulen että hän on ottanut osaa meidän pettämiseemme, minä en koskaan voinut kärsiä häntä, mutta hän tiesi asettaa itsensä hyviin väleihin Ulrikan kanssa, mokoma loihtuakka! Muista vaan, ett'et jää olemaan tuolla rosvojen pesässä, lapseni!"
"Noh niin, onko hän jo jupissut tarpeeksi tyttöpentun kanssa, niin pois sitten hänen kanssansa", huusivat miehet; "ei meillä ole aikaa maata täällä koko yötä."
He vetivät hänen alas veneesen, jossa toiset vangit jo olivat, jahtiluutnantti juoksi viimeiseksi veneesen ja antoi käskyn alkaa soutamaan, jonka jälkeen miehet tarttuivat airoihin; aaltojen huuhtomista ja airojen kalsketta kuului; tuimilla sutkauksilla lähdettiin rannasta.
Katkerasti itkien seisoi Elsa kauimmaksi pistäyvällä kallioniemellä ja katseli miten veneet kiitivät eteenpäin luotojen välitse; oli ikäänkuin kuun vaalea hohto olisi raivannut tietä heille, kutoen hopeaverkkoa hiljaisesti lainehtivan meren pinnalla, kunnes he kokonaan olivat kadonneet näkymöltä.
Silloin palasi hän takaisin hakemaan äitiänsä; nyt hänellä ei ollut ketään muita jälellä, ja häntä suututti kovin, että äiti ei ollut tullut rannalle ottamaan jäähyväisiä mieheltänsä; isä oli tosin aina ollut kova äitiä kohtaan, mutta he eivät ikinään enää kohtaisi toisiansa, ja olisipa äiti saattanut sanoa pari ystävällistä sanaa lopuksi, ajatteli Elsa, hitaasti ja kyynelillä täytetyillä silmillä käydessänsä polkua, joka johti heidän kotiinsa.
Kuu oli mennyt pilven taakse, ja kovin oli pimeä kallioiden välissä, jotka kohosivat molemmin puolin, ja käydessänsä surullisiin ajatuksiinsa vaipuneena, kompastui Elsa äkisti johonkin tiellä olevaan esineesen. Peljästyneenä kumartui hän nähdäkseen, mikä se oli; samassa valaisi kuu taaskin, vaalea hohto lankesi maahan ja Elsa huudahti kimeästi, sillä se oli hänen oma äitinsä, joka hengetöinnä makasi hänen jalkainsa edessä.
"Hän on kuollut! äiti on kuollut!" huudahti hän kauhistuksella, ja yritti nostaa häntä päästä, mutta sitä hän ei jaksanut; kasvot olivat keltaisen vaaleat tuijottavin silmin, ja kapea verijuova juoksi hänen huuliltansa.