"Niin, niin, Jussi", sanoi muuan soriseva ääni hänen takanansa, sitä minäkin neuvon sinulle; kuka sanoi minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi, ja kielsi jakamasta saalista, joka oikeus ja kohtuus oli? Nyt saat palkan siitä ukkorenttu.
"Voi, sinua lurjusta", huusi Jussi vimmastuneena, ja hänen silmänsä säihkyivät kuin tiikerin; "se olet niinmuodoin sinä, joka olet pettänyt minun. Kuinka taisinkaan luottaa sinun viistoon katseesesi? Odota, tästä saat sen palkan, joka oikea ja kohtuullinen on," ja hän tarttui tuohon pieneen keltaisenkalpeaan mieheen kauluksesta kiinni ja viskasi hänen kalliolta alas, jossa hän makasi ja väänteli itseänsä kuin mato.
"Musta Jussi ei anna itseänsä ikinään tullinuuskijain käsiin", huusi hän hurjistuneena, "ei koskaan! Kalle, Pietari, kaikki ripsaat vekkulit, me olemme kylliksi monta, että voimme puollustaa itsiämme noita vastaan; tulkaa, taistelkaamme henkemme edestä ja heittäkäämme nuo alas, joko sitten elävänä tai kuolleina, veneesen tuonne."
Miehet tunkivat esille kaikilta tahoilta, hirveä kahakka ja tappelu syntyi. Useampia haavoittui; vertä juoksi taas niillä kivillä, joita velimurhan veri oli punastuttanut. Ulrika väänteli käsiänsä ja repi tukkaansa, Elsa riippui isän vaatteissa, Matti makasi ja valitteli, tuolla ylhäällä tuvan ovella seisoi vanha Kaisa ja irvisteli, ja hänen ilkeät silmänsä välkkyivät harmaiden ripsien alta.
Näin jatkui tappelua hetkisen; mutta huokeata ei ollut seisoa jahtiluutnantin vakavaa rohkeutta ja hänen suurempilukuisia seuralaisiansa ja heidän hyvää järjestystänsä vastaan. Toinen salakuljettaja toisensa perästä tuli vangiksi; lopulta oli Musta Jussi yksin jälellä; hän taisteli kuni villipeto, mutta hänenkin täytyi lopultakin antautua, kun molemmat kädet olivat sidotut ja hän näki itsensä yksin olevan jälellä taistelutantereella.
"Ottakaa ja heittäkää kaikki vangit noihin kahteen vähempään veneesen", käski päällikkö; "heidät pitää kohta viedä vankeuteen; kaksi miestä jää tänne yöksi suureen veneesen vartioimaan tavaroita, joita emme kohta voi viedä mukanamme. Nyt kun olemme saaneet päämiehet omasta pesästänsä, luulen että meillä paljonkaan ei ole pelkäämistä salakuljettajoita tällä osalla rannikkoa; te ette missään tapauksessa saa jättää venettä ennenkuin tulen takaisin huomenna ottamaan tavarat takavarikkoon, joita he, Matti Matinpojan sanojen mukaan, lymyttävät ryövärinluolassa tuolla; siitä tulee rikas saalis, saatte nähdä. Nyt pois vankien kanssa; tullijahti makaa Uddön takana, soutakaa ensin sinne."
Luutnantti tahtoi juosta veneesen toisten seurassa; mutta Elsa, joka tuskasta ja pelvosta väristen oli seisonut isän vieressä, lankesi nyt polvilleen tuon tuiman miehen eteen; tyttö puristi hänen käsiänsä, melkein tietämättänsä mitä teki, ja rukoili liikuttavilla, puoleksi kyynelien tukahduttamilla sanoilla, että hän säästäisi hänen isäänsä eikä veisi häntä pois; se olisi hänen surmansa, siitä tyttö oli varma.
Mutta rannikkokersantti ei ollut se, jota olisi saanut taipumaan; hän vaan hymyili, nosti pienen tytön ylös maasta ja sanoi:
"Ei, ei, rakas lapseni, kun kerran on onnistunut saada tuollaisen suuren kalan, ei sitä niinkään hevillä päästetä pois taas, on maksanut ylen paljon vaivaa, ennenkuin olemme ehtineet niinkin kauaksi. Mene sinä sisälle; kyllä minä pidän murhetta isästäsi."
Mustan Jussin kasvot kävivät entistä tummemmiksi, tuntui ikäänkuin täytyisi hänen irroittaa itsensä saadaksensa vielä viimeisen kerran ottaa lapsensa syliin; Elsa kietoi käsivartensa hänen ympärillensä haikeasti nyyhkien.