Taaskin salamoi, ja silloin lensi kamala sadatteleminen Mustan Jussin huulilta; se ei ollutkaan Matin venhe, vaan eräs toinen, paljoa suurempi, joka näytti kaikin voimin ajavan takaa heitä. Se oli tullijahti! Jussi oli kuullut, että se juuri sinä iltana muka olisi peräti toisilla vesillä. Hurjistuneena odottamattomasta näystä syöksi hän ylös säihkyvillä silmillä ja tarttui pistooliin, jonka oli pistänyt vyöhönsä; mutta Elsa, joka lepäsi käärittynä paksuun kauhtanaan hänen jalkainsa juuressa, näki liikkeen, syöksi ylös ja hänen onnistui saada kiinni isän käsivarteen ennenkuin laukaus pamahti. "Oi isä, älä tee niin!" huusi hän tuskallisella äänellä.
"Anna minun olla, tyttö", sanoi isä hirmustuneena ja viskasi tytön veneen pohjalle.
"Rauhoita itseäsi, Jussi", sanoi vaimonsa; "jospa vaan vähänkin ennätämme nopeammin, ja se voi huokeasti tapahtua nyt kun tuuli on vähän kääntynyt, niin olemme tuossa paikassa rauman suojassa, ja sinne tuo suuri vene ei voi tulla meitä lähelle, eikä lahteenkaan."
Nyt oli soudettava kovin. Tuuli oli vähän heikentynyt, rajuilma oli taantumaan päin, vene hyppi suurenmoisilla sutkauksilla aaltojen yli ja pian olivat he saariston suojassa, joka muodosti soukan sisäänkäytävän pieneen lahteen, joka lepäsi syvimmässä pimeydessä melkein ympäröitynä ryhmäisillä, harmaanmustilla kallioilla, josta se oli saanut nimekseen Svartviikki. Ylempänä mäellä loisti valo salakuljettajan tuvan ikkunasta.
"Niin", huudahti Musta Jussi ja pyyhki raskaat pisarat otsaltansa, "tuolla on Kaisaäiti laittanut ruokaa meille; tuo armahinen velho-akka tiesi kyllä miten meille oli käyvä; mitenkä puuro sentään maistuu tällaisen huuhtomisen perästä. Anna minulle muisku, Elsa pieni, minä olin häijy sinulle sen kerran! Mennään tästä maalle, Kalle. Odotappa, onko tämä oikea maallemenopaikka?"
Miehet sousivat hiljaan kunnes olivat ehtineet paikalle, jossa muutamat leveät kivet, asetettuina toinen toistensa päälle, muodostivat luonnolliset portaat; pienet karehtivat aallot läikkyivät keveästi ja iloisesti keulan ympäri, kun vene kiinnitettiin lähellä olevaan paaluun, ja Jussi toisten seurassa loikkasi maalle.
"Hei vaan!" huudahti hän nyt heiluttaen leveää keltaista merimieshattuansa, yhtä iloisena kuin hän ennen oli ollut vimmastuneena, "nyt voimme kääntää noille ilkiöille tullinuuskijoille seljän; onnellista matkaa, herrani, tänne ei tule mikään tullijahti; jos vaan kerran olemme saaneet pakat merirosvoluolaan, niin ei kukaan kuolevainen olento ole saava selvää niistä. Hurraa!"
Taaskin heilutteli hän hattuansa, mutta samassa tunsi hän kaksi vahvaa kättä tarttuvan häneen. Mustat pilvet hajautuivat ja kuun säteet lankesivat kohtisuoraan pieneen lahteen. Oi, mikä näky! Siellä oli kolme venettä: Jussin, Matti Matinpojan ja vielä yksi, ja tuossa viimeisessä, joka oli vähän pienempi toisia, nähtiin tullimiesten siniset jakut; muutamat miehistöstä olivat jo pimeyden varjoomina juosseet maalle ollakseen salakuljettajia vastassa, ja se oli yksi noista, joka nyt tarttui Mustan Jussin käsivarteen. Hirveällä kiljunnalla repi hän itsensä irti, veti pistolin vyöstänsä ja painoi hanaan. Pamaus kuului, kumea huuto ja tullivirkamies kaatui romahti kalliolta alas mereen.
"Varo itseäsi, Musta Jussi", huusi nyt muuan jylisevä ääni, ja jahtiluutnantin suuri, voimakas vartalo, seisoi hänen edessänsä ja väänsi kerrassaan pistoolin hänen kädestänsä.
"Paras on että antaudut meidän armoillemme, sillä täällä ei auta asettumaan vastarintaan."