Oli kaunis aamu. Keveä sumu levisi ikäänkuin vaippa taivaalla, lieventäen auringon säteitä; taivaan rannalla lepäsi meri kirkkaana kuin peili; mutta rannalla kuului kumisevaa suhisemista, jossa aallot uneliaasti loiskuivat kallioita vasten; etäinen saaristo loisti kuin hopea, kun joku himmeä auringon säde silloin tällöin lankesi sen rinteille; taivas, meri ja maa, kaikki vivahti yhtä hopeanharmaalta, jolla on niin hyvä ja mieltä rauhoittava vaikutus.
Jyrkkää kalliopolkua, joka vei rannalta ylöspäin, tuli kaksi talonpoikaisnaista käyden; vanhempi heistä kantoi suurta koria, täynnä hauroja.
"Tuo kori on ylen raskas teille, äiti Maija", sanoi nuorempi; "tulkaa, minä tulen auttamaan teitä sitä kantamassa; täällä on niin liukasta kivillä sateen jälkeen. Mutta mitä se on, jota te katselette? ei todellakaan ole niinkään huokea kulkea täällä, jollei tarkoin varo itseään; jalka luiskahtaa huokeasti, ja jos kerran putoo alas näiltä jyrkiltä kallioilta, niin ei konsanaan pääse ylös, se on varma, se."
"Niin, katsoppas Anna Leena, minä kurkistan juuri kalastajan tyttöä tuolla kaukana; Musta Jussin lasta, kuten tiedät. Sangen harvoin käyn tätä tietä; vaan ani harvoin, silloin kun tahdon tuoda erästä toista laatua hauraa, jota ainoastaan löytyy perukassa tuolla alhaalla, ja jota ukollani on tapana viedä mukanansa Almsjön vapaaherrattarelle, käydessään kaupungissa; sillä hän on kivulloinen, ja lääkäri on sanonut, että hänen on lepääminen hauralla. Kaikkia merkillisiä ihmiset nyt löytävät tähän aikaan! Mutta mitähän se olikaan, jota, minun piti sanoa? Niin, silloin näen aina kalastajan tytön istuvan samassa paikassa kalliolla ja kurkistelevan merelle päin, ikäänkuin näkisi hän kummituksia; se on kaunis tyttö, sitä ei voi kieltää, katso miten tukkansa lentää tuulessa, kun vähäkin puhaltaa; se hohtaa kuin kulta, ja nuo suuret mustat silmät sitten; luulen että lapsi on lumottu, hän ei koskaan liikahda, istuessaan tuolla kivellä; jonakuna kauniina päivänä voi tapahtua että vesi viruttaa hänet pois, ja kuka tietää vaikkapa hän taas nousee ylös vedenpeikkona; tuollaista sattuu toisinaan, olen kuullut", kuiskasi eukko sala-kähmää.
"Voi", sanoi Anna Leena, joka ei näyttänyt kuulevan tuota viimeistä muistutusta, "sitte se ehkä on sama pieni tyttö, josta isäni puhuu; hän näkee hänet, kun hän joskunaan tule tänne Svartviikiin kalastamaan, aina hän istuu harmaassa hameessa tuolla harmaalla kalliolla; isä sanoo häntä merikajakaksi, hän näyttää ikäänkuin kuuntelevan jotakin; joko sitten aaltoja tai myrskyä, joka on tulossa, niinkuin sanotaan merikajakankin tekevän. Mutta enkö nähnyt noita pieniä kalpeita kasvoja kirkossa viime sunnuntaina? Hän näytti niin hartaalta, ja oli kovin arka."
"Niinpä, varsin oikein; hän oli siellä äitinsä kanssa, muuten ei tapahdu usein, että tuo väki käy Jumalan huoneessa. Lapsi parka, tulee surku häntä, vanhempain sanotaan olevan äreät häntä kohtaan, erittäin äidin, joka näyttää kolkolta kuin kallis aika, aina tuima ja synkkä, luulisi hänellä olevan jotakin omalla tunnollaan ja hyvinpä voi niin olla, sillä he ovat häijyä väkeä, vaikka minä en paljonkaan tunne heitä, sillä he ovat niin vähässä yhteydessä kylän kanssa; harvoin tulevat kaloinensa kaupoille, vaikka siitäpä juuri heidän pitäisi elämän."
"Asuvatko he tuossa pimeässä mökissä tuolla kallion vieressä?" kysyi Anna Leena.
"Asuvat niinkin," vastasi äiti Maija, "vanha hökkeli, jossa kukaan ei tahtonut asua ennenkuin he tulivat sinne. Sanotaan että siellä on kummituksia, pitäisi kuulua merkillisiä ääniä yöllä, ja mustia haahmuja liikkuu ympärillä, niin että kukaan ei tohdi mielellänsä mennä sinne hämärässä."
"Voi, niin pöyhistävää!" sanoi nuorempi naisista ja näytti kokonaan aaveita pelkäävältä, vaikka oli kirkas päivä.
"Niin, kyllä minä sanon sinulle kuinka tuon seikan laita oikein on", sanoi eukko sala-kähmää. "Kerrotaan että täällä monta vuotta sitten eli kaksi merirosvoa, jotka olivat kaksoisveljekset. He tekivät retkiä ja ryöstivät eikä kukaan ollut varma niiltä, ja siihen aikaan kukaan ei tohtinut tulla aluksella Svartviikkiin. Mutta eräänä päivänä tuli heille riita saaliista, ja silloin löi toinen veli toisen kuoliaaksi, ja sitten hän pakeni, kukaan ei tiedä minnekä; mutta ensin kaivoi hän maahan osan saaliista, ja aina siitä lähtien kuullaan kumisevia ääniä ja merkillistä kolkutusta kallionseinästä, ja tuolla etäämpänä pitäisi olla suuri punainen verentahra kivillä, jonne mitään sammalta ei konsanaan kasva, ja jota ei koskaan ankarinkaan rankkasade viruta näkymättömäksi. Sen jälkeen ei kukaan tahtonut mielellään tulla lähelle Svartviikkiä, eikä kukaan asunut töllissä, kunnes Musta Jussi, joksika häntä sanotaan, tuli tänne muutamana kauniina päivänä omaisinensa, ja nyt oleskelevat siellä, mutta minä en tahdo mennä sinne sisälle, sen vakuutan, koskaan en tahdo käydä tuon pöyhistävän punaisen kiven ohitse, jonka pitäisi haisemaan vereltä vielä tänäkin päivänä!"