"Voi, äiti Maija, menkäämme täältä", sanoi Anna Leena kovalla tuskalla, "minä ihmettelen mitenkä voitte tulla tänne kokoomaan tuota viheliäistä meriruohoa, kun tuollainen kirous lepää paikalla, se ei konsanaan voi tehdä kenellekään ihmiselle hyötyä; mennään, käy oikein jäätävä kylmyys seljässäni."
Ja molemmat naiset ottivat raskaan korin, jonka hetkeksi olivat asettaneet kalliolle ja riensivät pois jyrkkää polkuansa.
Mutta pieni tyttö, josta olivat puhuneet, istui varsin tyyneenä kallion reunalla ja katsoi merelle päin. Kaukana alhaalla hänen jalkainsa alla pieksivät aallot jyrkkää rantaa ja heittivät monta valuavaa meriruohonseppelettä, monta kirjavaa simpukkaa kiville. Se oli kuin ihana soitto, jota tuo pieni tyttö kuunteli, ikäänkuin unessa; mutta tuon tuostakin liitelivät katseensa etäämmälle, ikäänkuin olisi etsinyt jotakin.
"Voi!" sanoi hän itseksensä, "koska he mahtavat tulla kotia. Tässä olen istunut koko päivän ja odottanut ja minä en tohdi mennä sisälle, sillä silloin vanha Kaisa lyö minua, hän on niin vihainen tätänykyä; tosin kyllä äitikin lyö minua toisinaan, mutta häneltä kärsin sitä paremmin. Voi tuskinpa kenelläkään pienellä tytöllä on niin ikävää kuin minulla? Oi, kuinka näyttivät terveiltä ja iloisilta kaikki ne pienet lapset, jotka istuivat kirkossa vanhempainsa vieressä tässä muutamana sunnuntaina; voi, niin kaunista kuin oli siellä sisällä, en koskaan ole nähnyt niitäkään niin koreata ja juhlallista! Suuret valkoiset enkelit, oikein kulta-siivillä varustetut seisoivat molemmin puolin alttaria, ja kun aurinko paistoi heihin korkeista ikkunoista, oi, kuinka ne säteilivät! Voinevatko enkelit taivaassa näyttää kirkkaammilta? Ja pappi puhui niin kauniisti, minä en ole koskaan kuullut sellaisia sanoja. Hän puhui Jumalan Pojasta, joka sanoi: 'Sallikaa lasten tulla minun tyköni.' — Mutta lieneekö hän koskaan tahtonut ottaa vastaan ketäkään sellaista kuin minä olen, joka aina saan niin paljon toria ja kuulen ja näen ainoastaan sitä mikä on ikävää? Ehkä, jos minä rukoilen Häntä oikein paljon! Mutta täällä ei kukaan huoli siitä mitä minä rukoilen! Niin ja entäpä sitä veisua sitten! Kun urut alkoivat soida, oli aivan kuin meri kuohuu syvälle ja korkealle, ja äänet, — ne olivat kuin pienet aallot, jotka helähtelevät ylös rantaa vasten Minusta on usein tuntunut ikäänkuin aallot laulaisivat, ja nyt, kuultuani virret kirkossa, tuntuu minusta juurikuin taitaisivat ne veisata muutamia samallaisia kappaleita kuin ne, joita kuulin urkujen niin koreasti humistessa. Odotappa, minä kuuntelen, ehkä saan kuulla jotakin kaunista."
Ja pieni tyttö kuunteli. Aaltojen loiske oli aina vaikuttanut rauhoittavaisesti hänehen, ikäänkuin enkelien kuiskutus; ne olivat olleet hänelle ainoat lohduttajat hädässä, mutta nyt tuntui niiden humina saaneen selvemmän merkityksen, sillä siihen yhdistyi muutamia sanoja eräästä virrestä, jonka hän oli kuullut kirkossa; hän oli melkein unhottanut ne, mutta nyt ne alkoivat äkisti elää uudelleen hänen muistissansa taas ja tiedämmehän kaikki, kuinka muutamat sanat toisinaan ikäänkuin köyttyvät kiinni johonkin vissiin säveleen, niin että tuo seuraa meitä, menimme minne tahansa, ja aina kajahtaa korvissamme.
"Olipa se merkillistä", sanoi pieni tyttö, "mutta minä en koskaan ennen ole kuullut aaltojen veisaavan niin selvästi; ne sanovat aivan selvästi: Älä pelkää, lapsiparka, älä pelkää:
"On linna luja Jumala Kaikessa hädäss' auttaja."
"Oi, kuinka tuo kuuluu kauniilta; Hän on auttaja, Hän auttaa sinua kaikessa hädässäsi!" Niinhän käy yhäti; niin, nyt tuntuu minusta että minun ei enään ole pelkäämistä, minä tahdon aina ajatella tätä ihanaa laulua, ja silloin kiusatkoot he minua ja lyökööt niin paljon kuin tahtovat, se kuitenkin loppuu kerran, ja Jumala auttaa minua kylläkin kaikessa hädässäni ja murheessani."
Silloin kuului äkisti kimeän äänen huuto: "Elsa, Elsa!" ja pieni tyttö säpsähti niin kovin, että hän melkein oli syöksyä alas kalliolta jolla istui.
"Elsa", huudettiin taas, "istutko sinä siellä taas ja laiskottelet, sen sijaan että auttaisit vanhaa Kaisaa, niinkuin minä sinua käskin, kun lähdimme pois," ja samassa tuli muuan naisihminen äkisti esille ulkonevan kallion takaa ja tarttui lapsen käteen melkein peloittavalla liikenteellä. Naisen kasvot olivat vaaleat ja laihat; siniset silmät olivat kadottaneet loisteensa ja synkkä mielen-ilmaus kuvautui niissä, mutta vielä voi nähdä että hän kerran oli ollut kauniskin, kenties hienommasti sivistynytkin, vaikka monet huolet ja surut olivat kaivanneet hänen muotoansa ja raivoittanut hänen mieltänsä. Elsa parka (se oli tuon pienen tytön nimi), vapisi äidin lujista kourailemisista ja saattoi ainoastaan vaivalla änkähyttää: "Kaisa ajoi minun ulos ja sentähden istuin tuolla ylhäällä nähdäkseni eikö isä ja äiti jo piankin tulisi; mutta minä en nähnyt mitäkään venettä, se tuli ehkä toista tietä Elgaskärin sivutse; minä odotin niin kauvan, ja tulin niin väsyneeksi", ja kyynel vieri alas lapsen poskille.