"Ei hän siis ollut saanut kirjettäni, jonka äskettäin hänelle kirjoitin", sanoi Elsa.
"Ikävää oli", jatkoi herra Holmers, "kun minut nähtyäsi niin pelästyit, että teit semmoisen kuperkeikan teaatterissa; mutta se oli kaikki kuitenkin onnen sattuma sinulle, tyttöseni, sen voin vakuuttaa." Mielihyvillään katseli hän ympärilleen tässä hupaisessa huoneessa ja nyökkäsi päätään neiti Edelstedt'ille, joka sauvaansa nojaten juuri oli tullut huoneesen ja istuutui sohvalle. Sitte kertoi hän, että Musta Jussi eräästä sattumasta, vähän aikaa sitten oli muutettu lääninvankilaan tässä kaupungissa, jossa uusi tutkimus salakuljetusliikkeestä olisi pidettävä. Sen jälkeen vietäisiin hän taas takaisin, mutta luutnantti Holmers lupasi ensi tilassa toimittaa niin että tyttärensä saisi käydä häntä katsomassa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Vankilassa.
Muutama päivä sen jälkeen käveli Elsa kaupungin katuja aivan turvallisesti saman miehen rinnalla, jota hän niin suuresti oli pelännyt. He tulivat vihdoin erään suuren tumman kivirakennuksen luo, joka oli kaupungin ulkopuolella, sen vastakkaisessa päässä. Elsan sydän tykytti kovasti, kun hänen kumppaninsa meni suurelle mustalle rautaportille ja soitti kelloa, joka kaikui kimeästi ja ilkkuvasti hiljaisessa avaruudessa. Pian kuuluikin lukko narisevan. Ovi aukaistiin. Herra Holmers puhui muutamia sanoja vanginvartijalle, joka näytti hyvin äreältä, mutta tuokion mietittyään päästi hän heidät kuitenkin sisään, otti sitte suuren kimpun avaimia esiin ja osoitti heille tietä pimeiden käytävien lävitse. Siihen aikaan ei pidetty vangeista paljon huolta; nykyaikaa on meidän kiittäminen järjellisemmästä menettelystä heitäkin kohtaan niinkuin paljosta muustakin, jolla ihmiskunnan hyvää edistetään.
Elsa vapisi niin ankarasti, että hän töin tuskin pysyi pystyssä, vanginvartijan pannessa avaimen erään toisen rauta-oven suulle, joka rämisten aukesi. Tytön katsetta kohtasi suuren pimeän huoneen sisusta. Sitä valaisi ainoastaan muutamat pienet rautaristikolla varustetut akkunat, jotka olivat ylhäällä, aivan katon rajassa. Huoneessa oli useampia, sekä vanhempia että nuorempia ja enimmäkseen kolkonnäköisiä miehiä, jotka loikoilivat ryhmissä laattialla, hoilottaen ja nauraen ja käyttivät niin kauheita sanoja, että Elsan jäähtyi veri suonissaan. Mutta vanginvartija käski heidän vaikenemaan, ja osoittaen erästä ryhmää, jotka pelasivat korttia kauimpana nurkassa, huusi hän Musta Jussia. Tämä nousikin hitaasti seisoalleen, heittäen kolkon katseen sisääntulijoihin. Nyt näytti hän entistään vielä raivokkaammalta; musta vanukkeinen partansa teki hänen kammoittavan näköiseksi. Tahtomattansakin peräytyi Elsa takaperin, sillä hän ei tahtonut tuntea omaa isäänsä.
"Mitä minusta tahdotte", jupisi musta Jussi kumeasti, "enkö saa tässä viheliäisessä pesässä kertaakaan olla rauhassa?"
Mutta samassa sattui hän katsahtamaan Elsaan, joka seisoi puoliksi piiloutuneena vanginvartijan takana.
"Mitä tämä on?" kiljasi hän sitte, kuten olisi aaveen nähnyt, "kuka tuo tyttö on? Onpa hän juurikuin minun Elsani!" Hän tuijotti niin julmasti, että Elsa kauhistui vielä enemmän.
"Kaunis tyttö hän on joka tapauksessa", huudahtivat muutamat toiset vangit, tahtoen tarttua häneen, mutta Musta Jussi syöksähti esiin kuni leijona. "Älköön kukaan uskaltako koskea häneen!" kirkui hän, "voi kuu hän on Elsan näköinen!"