"Ja Elsa minä olenkin!" sanoi tyttö ja koko ruumiinsa vapisi; "ettekö isä minua enää tunnekkaan?"
"En, sinä olet liian hieno, ollaksesi kurjan salakuljettajan tytär. Ulrika raukka on kuollut, sen tiedän, vaimo raukka, hänellä ei ollut paljon iloa tässä maailmassa; mutta siitä en tiennyt mihin lapseni on joutunut."
Rohkaistuen isänsä lempeämmästä äänestä, pujahti Elsa hänen luoksensa ja kertoi hänelle, mitä itselleen oli tapahtunut sen onnettoman yön jälkeen, jona viimeksi olivat nähneet toinen toisensa, kuinka onnellinen hän nyt oli tuon hyvän tohtorin ja hänen sisarensa luona, ja kuinka paljon hyvää hän siellä on saanut oppia. "Ah", sanoi hän, "Jospa voisin lukea isälle jonkun kauniin kappaleen uudesta evankeliumikirjasta, jonka olen saanut neiti Edelstedtiltä!"
"Niin, kyllä se saa jäädä toiseksi kerraksi; nyt tunnen itselleni tehdyksi paljon hyvää, kun olen saanut nähdäkin pienen Elsani ja tietää, että hän voi hyvin. Monta raskasta hetkeä olen viettänyt, kun en ole tiennyt mihin lapseni on joutunut. Jos ei sinulle ole kovinkaan vaikea tulla tänne kammoittavaan vankilaan, niin tule vielä joskus muulloinkin, rakas lapseni; kyllä kai minä pian muutetaankin Marstrandiin, tahi mihin hyvänsä, pidettäväksi aikani vankeudessa. Mutta hyvältä tuntuu saada väliin nähdä täällä sellaisen pienen Jumalan enkelin; kyllä meillä täällä pahuutta kylliksi on, sen saat uskoa. Katsoppas vaan, yksin nuo raa'at roistotkin tulevat niin hiljaisiksi sinut nähdessään."
Ja totta olikin että toiset vangitkin olivat aivan hiljaa ja katselivat tuota nuorta tyttöä, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan tähän pahaan maailmaan, jossa he oleskelivat.
Mutta vanginvartija huusi häntä, ja kyynelsilmin jätettyään isänsä hyvästi ja luvattuaan taas tulla niin pian kuin mahdollista, meni Elsa vanginvartijan kanssa erästä toista tietä ulos, josta he tulivat pihalle. Siellä kohtasivat he useampia vankeja, jotka olivat ulkona työssä; Elsa tahtoi kiiruhtaa heidän ohitsensa, mutta huomasi erään niistä salaa tirkistävän häneen. Katsahtaessaan ylös, näki hän nuorukaisen vankipuvussa, jonka vaalean, laihtuneen muodon hän luuli tuntevansa. Niin, kyllä sen täytyi olla Niilo, rouva Rosenkvistin poika! Hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta hänen katsahtaessaan jälleen ylöspäin, oli nuorukainen kadonnut. Tytön huolestuneihin kysymyksiin vastasi vanginvartija sen olevan hyvin surullisen tapauksen: Poika oli pitemmän ajan näpistellyt isäpuoleltaan, mutta kun tämä jostakin sattumasta rupesi häntä epäilemään ja pitämään rahoistaan tarkkaa vaaria, ja kun pojan kuitenkin välttämättömästi täytyi hankkia itselleen rahoja pelaamisiinsa ja lurjustelemisiinsa kelvottomien kumppaniensa kanssa; olivat nämät saaneet hänen houkutelluksi anastamaan jonkun summan rahaa eräästä puodista, kauppapalvelijan mennessä hetkeksi ulos noutamaan jotakin tavaroita. Tämä näki kuitenkin hänen eräästä reiästä, hän tavattiin siis rikoksen teosta, asiaa ei voitu peittää ja nyt oli hän passitettu lääninvankilaan, kärsimään rangaistustaan ensikertaisesta varkaudesta.
"Ettei poika vaan olisi täältä lähteissään pahempi kuin tullessaan"; lisäsi vanha mies, pudistaen päätään. Murheellisena ajatteli Elsa pojan äiti-parkaa, joka niin oli poikansa pilannut ja sai tällaisen surullisen palkan sokealle rakkaudelleen. Iloinen oli Elsa sentään siitä, että hänen viattomuutensa oli siis tullut ilmi, ja hän päätti kohta kirjoittaa muutaman sanan herra Rosenkvistille ja antaa hänen tietää kuinka hyvä hänen oli olla, pojasta hän kuitenkin päätti olla mitään mainitsematta.
Herra Holmers, joka oli ollut asioillaan naapuristossa, kohtasi tytön vankilan portilla; hiljaisena ja murheellisena kääntyi hän taas kotiinsa.
Vielä pari kertaa pääsi Elsa linnaan isänsä luokse. Nämät olivatkin Mustan Jussin ainoat iloiset hetket, mutta tyttäreen koskivat ne niin syvästi että tohtori Edelstedt katsoi tarpeelliseksi kieltää hänen enempää siellä käymästä. Pian ei kuitenkaan enää ollut kielto tarpeesenkaan, muutamana päivänä saivat he näet kuulla, että Musta Jussi oli muutettu toiseen vankilaan, ja Elsa ei häntä enää saanut nähdä.
Mutta hänen mielellensä jäi suru jälelle. Ikäväkseen huomasi neiti Edelstedt äsken puhjenneiden ruusujen vaalistuvan hänen kasvoillaan. Usein valitti hän päänsärkyä, näytti rauenneelta ja elottomalta ja vaikea oli hänen koota ajatuksiaan, kun hänen olisi pitänyt lukemaan tai toimittaman jotakin muuta. Huomasi tohtorikin tuon muutoksen heidän pienessä hoidokkaassaan, hän arveli että tyttö istuskeli liian paljon sisällä ja että hänen nykyinen elämänsä oli liian yksitoikkoista ja erakkoista hänen ikäiselleen nuorelle tytölle, joka ei milloinkaan ollut tottunut niin paljoa istuskelemaan lämpimässä huoneessa. Talvi oli ollut pitkä ja kylmä, neiti Edelstedt ei koskaan mennyt ulos muuten kuin kattovaunuissa ja Elsa oli mieluimmin sisällä hänen luonaan, sillä hän piti kiusallisena yksin kävellä kadulla, hän luuli näet aina että kansa katsoisi häntä ja sanoisivat: "tuossa menee sen mustan salakuljettajan tytär." Ja sitä ei kukaan kuitenkaan ajatellutkaan, sillä jokaisella oli omat asiansa hoidettavana.