Jonkun ajan tuumaili neiti Edelstedt lähettää hänen kouluun, jotta hän olisi tullut enemmän muiden lasten seuraan, mutta siellä ei ollut juuri ketään, johon hän olisi erittäin luottanut, ja sitä paitsi pelkäsi hän, että koulukumppanit tuottaisivat hänelle uutta sydämen tuskaa, joko ajattelemattomasti tahi pahanjuonisesti muistuttamalla häntä isästään.
KOLMASTOISTA LUKU.
Ekepyy.
Niiden nuorten tyttöjen seassa, joiden kanssa neiti Edelstedt Elsan sinne tullessa vielä työskenteli, oli kaksi, jotka olivat hyvin ystävälliset pienelle tulokkaalle, ja joihin hän erittäin mieltyi. Heidän nimensä oli Alma ja Silja Elgenström. Heidän äitinsä oli Eleonore Edelstedtin nuoruuden ystävä ja rakasti ja kunnioitti häntä suuresti, ja kuultuansa hänen huolensa kasvatustyttärestään, (jona Elsa nyt pidettiin perheessä) ehdotti rouva Elgenström, että Elsa seuraisi heidän mukanaan, kun he menivät uudelle maatilalleen, jonka hänen miehensä oli ostanut, ja viettäisi osan suvesta heidän luonaan. Siellä tapaisi hän paljon nuorisoa ja saisi usein oleskella ulkona raittiissa maaseutu-ilmassa. Muuan taitava opettajatar, joka johti hänenkin lastensa opintoja, saisi toimiskella Elsankin kanssa.
Sydämestään kiitollisena myöntyikin neiti Edelstedt ystävänsä ehdotukseen, vaikka hänen oli haikea erota Elsasta, sillä sekä hän että veljensä olivat niin kiintyneet nuoreen hoidokkaasensa, että kaikki oli tuntuva aivan tyhjältä ilman häntä. Tyttö oli niin rakastettava, niin tarkkaavainen ja oppivainen, ja sitte vielä tuo vähän synkkämielinen katse hänen tummissa, uneksuvissa silmissään lisäsi hänen viehätysvoimaansa näihin hyviin ystäviinsä, jotka niin hellästi huolehtivat hänen todellisesta hyvästään.
Kuitenkin iloitsivat he hänestä, kun eräänä kauniina kevät-aamuna kahdet vaunut tulivat tohtorin asunnolle ja Elsakin sai sijansa toiseen vaunuun kokoontuneen nuorison joukkoon. Niin monta raitista naamaa näkyi siitä, että ajopelit, vieriessään matkaansa, näyttivät kukilla täytetyltä korilta, Elsan viitatessa viimeisen jäähyväistervehdyksensä tohtorille, joka seisoi portailla, ja hänen sisarelleen, ylhäällä avonaisen akkunan luona.
Alussa tuntui tytöstä vähän ikävältä ja ahdasmaiselta tässä uudessa iloisassa seurassaan. Mutta lasten riemu ja vielä enemmän suloinen kevätilma ja ihana seutu, jonka lävitse he kulkivat, hälvensi pian kaikki ikävät ajatukset ja hän antautui kokonaan hetkelliseen nautintoon.
Aamu oli ihana, kasteen pisarat rippuivat vielä välkkyen kukkien nupuissa, viheriät metsäiset kummut kohoutuivat tien varrella; koivut ja monet muut puulajit seisoivat komeissa viheriöissä kevätpuvuissaan heiluellen keveässä aamutuulessa. Etäältä kuului käen soinnukas kukunta; linnut riemuitsivat toistensa seurassa; laulurastaan huiluntapaiset säveleet kaikuivat puiden latvasta, tie kun johti sulotuoksuisen kuusiston keskitse. He olivat juuri kulkeneet sellaisen lävitse ja tulivat muutamalle ylänteelle, josta suurenmoinen näkyala aukesi heidän katseilleen. Alhaalla laaksossa oli välkkyvä järvi, saarien ja luotojen kaunistamana, kauniit pellot ulottuivat sen rantoihin, eräällä kummulla kohoutui vanha maalaiskirkko kukoistavien orapihlajain ympäröimänä, somannäköisiä torppia pilkisti esiin puiden välistä, ja aivan niiden edessä, eräällä järveen päin viettävällä viheriällä lakealla, jota vuosisatoja vanhat tammet siellä täällä varjoivat, seisoi suuri valkea rakennus, aamuauringon säteiden valaisemana.
"Siellä on Ekepyy, uusi kotinne, lapset", huusi isä toisesta vaunusta.
"Ekepyy, Ekepyy! Voi kun on hauskaa!" riemuitsivat kaikki lapset. Elsa mietti mitenkä onnelliset he olivat, joilla oli semmoinen koti ja niin siivot ja hyvät vanhemmat.