Mutta Crespini oli jyrkästi tätä vastaan. Hän vaatei että heidän oli pysähtyminen tähän, sillä seuraava pysäyspaikka olisi vielä huonompi; he voisivat lähteä liikkeelle kohta päivän koittaessa, mutta tänne täytyi yöksi jäädä, jos eivät tahtoneet saada rosvoja kimppuunsa ja kaikkea omaisuuttaan ryövätyksi; tohtori saattaisi kyllä maata sapeli ja ampumakivääri vieressään. Vasta jälkeenpäin saivat he tietää Crespinin koko yön istuneen naisten huoneen kynnyksen edustalla, viritetty pistoli kädessään.
Seuraavana aamuna heti päivän valjetessa oli Crespini ylhäällä panemassa kaikkia kuntoon matkaa varten, joka kiireimmän mukaan alotettiinkin. Hän istuutui kuskilaudalle ajurin viereen, pistoli vyössään. Tie kulki ylös ja alas, yli vuorten ja laaksojen, läpi metsien ja pensastojen, ja hurmaava oli ylängöltä, tummien kastanjapuiden luoman varjon lävitse, nähdä nousevan auringon majesteetillisesti esiintyvän leimuavien pilvien sylistä. Silloin luikersi tie äkkiä muutamien suurten maahan pudonneitten kallion lohkareiden välitse, jotka olivat hajallaan paksun risukon ympäröimänä. Keskellä tietä näkyi suuri musta esine, joka näytti sulkevan tien ja estävän kaiken eteenpäin pääsyn; tohtori Edelstedt hyppäsi alas vaunuista, nähdäkseen mikä se oli, ja kohtasi suuren tyhjän matkavaunun, ovet avoinna ja hevoset pois valjaista päästettyinä. Matkustajamme katselivat hämmästyneinä toisiinsa ja rupesivat toimeen, saadakseen niin pian kuin mahdollista vaunun pois tieltä. Samassa kuului heikko valitus risukossa, ja etsittyä niiltä paikoin, mistä ääni kuului tulevan, löydettiin naisihminen, rikkirevityin vaattein, vaaleana ja värisevänä istuvan kivellä ja vaikeroitsevan. Kului hetken aika, ennenkuin he voivat saada hänet puhumaan, niin peljästynyt hän oli, mutta vihdoin sai hän kerrotuksi lyhyillä keskeytetyillä lauseilla, että hän oli matkustanut emäntänsä, kreivinna d'Osoglion kanssa, joka aikoi erääsen paikkaan, ei kaukana Spezziasta, ja oli hänellä hyvin kiire, hän kun olisi tahtonut kohdata muutaman sukulaisensa, joka näinä päivinä aikoi muuttaa paikkakunnalta. Tuossa pienessä "osteriassa" vuoristossa oli houkuteltu hänet matkustamaan lähimpään pysäyspaikkaan, voidakseen varhain aamulla sieltä lähteä, mutta tiellä olivat rosvot, joiden kanssa kyytimies luultavasti oli yksissä neuvoin, karanneet heidän päällensä ja ryöstäneet heidän kokonaan; matkapalvelija oli juossut tiehensä, hevoset päästettiin auki ja hän ja kreivinna heitettiin risukkoon. Täällä makasi hän tunnotonna, kunnes hän luuli kuulevansa ääniä ja nousi työläästi ylös, koettaakseen huutaa apua.
Crespini otti naisraukan kainaloonsa ja vei hänen vaunuun, toisten etsiessä kreivinnaa.
"Täällä hän on!" huusi Elsa, "mutta oi, hän on varmaan kuollut!"
Tohtori kiiruhti sinne ja tapasi Elsan polvillaan erään naisen vieressä, joka hengetönnä ja verisenä makasi maassa. Hänen jalo muotonsa oli vaalea kuin marmori, rikas surupukunsa rikkirevitty, sormensa pitivät suonenvedon tapaisesti kiinni jostakin nauhasta, josta luultavasti joku medaljonki oli pois reväisty.
"Onko hän kuollut?" sanoi Elsa.
"Oi!" huudahti kamarineitsyt, vaivaloisesti laahustaen itsensä sille paikalle, jossa kreivinna makasi, "ovatko ne roistot ottaneet kreivin valokuvan? Voi kuinka suuren surun tämä saattaa kreivinnalle, hänen taas virotessa henkiin!"
Tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. "Hän ei ole kuollut," sanoi hän; "missä on viinisi, Eleonore? Anna hänelle vähäsen ja tuo vettä, huuhtoaksemme häntä; kas noin, hän liikuttelee jo."
Kreivinna aukasi suuret tummansiniset silmänsä, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä, mutta nähdessään nuo ystävälliset kasvot, näytti hän rauhoittuvan, hän sulki taas silmänsä ja antoi päänsä hiljaa levätä Elsan olkapäällä. Hetken perästä nousi hän äkisti, tarttui nauhaan kaulassaan ja huomasi medaljongin olevan poissa. "Oi Fernando!" huusi hän epätoivoisena, "minä olen kadottanut sinut toisen kerran! Ennemmin olisivat saaneet ottaa kaikki mitä minulla on, kuin tämän valokuvan!"
Hän tahtoi nousta ylös, mutta uupui ja kaatui. Silloin kehoitti Crespini heitä kiiruhtamaan, ja tohtori asetti vieraan naisen pehmeille tyynyille vaunuissa, ajomies jätettiin ryöstettyjen ajokalujen luokse, joita hakemaan he lähettäisivät hevosia asemalta, Crespini otti ohjat, tohtori istui hänen viereensä, nuo neljä naista saivat paikkansa vaunuissa ja niin kulkivat he hiljaista vauhtia alaspäin, kunnes ennättivät lähimpään pysäyspaikkaan, jonka jälkeen viljavampi seutu vähitellen aukeni matkustajien katseille.