YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Spezzian lahdelma.
Matkalla makasi kreivinna enimmäkseen jonkunlaisessa horrostilassa, mitään puhumatta ja tiedustelematta. Mutta heidän saavuttuaan Spezziaan, ilmestyi kuume ja hän houraili paljon. Sydäntä särkevää oli kuulla hänen puheitaan, sillä hän luuli aina makaavansa meren pohjassa, aaltojen lyövän ylitsensä ja kauheiden elävien matelevan ympärillänsä, uhaten niellä hänet. Silloin huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä miestään ja lastaan ja hapuili usein kaulassaan olevaa mustaa nauhaa, ikäänkuin olisi hän hakenut ryövättyä medaljonkiaan. Sillä välin puhui hän useampia kieliä, ranskaa sekä englanninkieltä ja välin kuuli tohtori Edelstedt hämmästyksekseen hänen puhuvan ruotsiakin, vaikka hyvin murteellisesti. Tohtori oli katsonut parhaaksi viedä hänet Spezziaan sekä ottanut hänelle huoneen samassa hotellissa, kuin hän ja sisarensakin asui. Väsymättömästi piti tohtori huolta sairaasta; ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, paitsi hän itse ja kamarineitsyt, joka sairasta hoiti, ettei hänen lepoaan olisi häiritty.
Kun tämä kuume-tila oli kestänyt pari päivää, vaipui kreivinna syvään uneen, joka luultavasti oli taudin käännekohta, sillä hänen herättyään näkyi vaara olevan kaikki ohitse ja voimansa lisääntyivät huomattavasti, jotta hän pian saattoi jättää sängyn ja tämän pimeän huoneen, jossa hän tähän asti oli oleskellut.
Nyt tahtoi tohtori valmistaa hänelle jotakin odottamatonta. Hän oli häntä varten tilannut mitä kauniimman huoneen hotellissa, jonka palkongilta ja kolmesta suuresta alas laattiaan asti ulottuvasta akkunasta oli loistava näkyala Spezzian lahdelman tummansinisille laineille ja sitä ympäröiville ihanoille rannoille.
Muutamana auringonpaisteisena aamuna vietiin kreivinna tähän huoneesen. Tohtori tuki häntä toisesta kädestä, Rosina, kamarineitsyensä, toisesta. Hän pantiin sohvalle akkunan vastapäätä ja tohtori meni aukasemaan luukut. Minkälainen näkyala nyt kohtasikaan heidän katsettaan! Edessään lepäsi meri, välkkyvänä kuni puhtaat timantit, raittiissa aamutuulessa, joka muodosti veden sieviin aaltoihin, joilla laivat tanssivat vallattomina ja iloisina, jättäen taaksensa pitkiä lumivalkeita vahtovakoja. Tohtori Edelstedt katsahti sairaasen, hän luuli tämän näytelmän vaikuttavan hänessä uutta eloa, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen piti sairas kätensä silmillään, käänsi päänsä poispäin, huudahtaen tuskallisimmalla äänellä: "Oi, ei, ei, tätä en voi katsoa! Ottakaa pois minut täältä. Voi, kun on kauhistavaa; tänne en voi jäädä, se on mahdotonta!" Hän kätki päänsä tyynyihin, hän kuului nyyhkyttävän, ja koko ruumiinsa vapisi väkinäisesti.
Tohtori Edelstedt katseli ällistyneenä sairastaan; hetken aikaa käveli hän sanaakaan sanomatta edestakaisin huoneessa, sitte asettautui hän kreivinnan eteen ja sanoi vakaasti ettei käy laatuun antaa siten myöten tunteilleen; niitä vastaan on taisteltava; sillä jos annetaan semmoisten hermoispuuskausten päästä valtaan, tulee pian sekä sielu että ruumis kykenemättömäksi mihinkään ponnistuksiin.
Kreivinna d'Osoglio piti vielä silmänsä kiinni, mutta kuunteli nöyrästi lääkärin neuvoa ja pyysi häneltä anteeksi nähtävästi vallatonta käytöstään; jos hän jätettäisi yksinään hetkiseksi, lupasi hän koettaa tointua ja koota voimiaan, sitten selittääkseen tohtorille syyn omituiseen menettelyynsä; hän ei saattanut muuta kuin uskoa tohtoria pitävän sen anteeksi annettavana, niin lapselliselta kuin se nyt hänestä näyttikin. Itkusilmin vaipui hän takaisin sohvalle ja tohtori jätti hänen kahdenkesken Rosinan kanssa.
Iltapäivällä tuli hän takaisin sisarensa kanssa, joka halusi käydä signoraa katsomassa. He tapasivat hänen samassa huoneessa, istuvan sohvalla, joku ompelus kädessään; silmänsä olivat vielä punaiset, mutta hän näytti lempeältä ja tyyneeltä ja kun he olivat puhelleet hetkisen ja hän oli lämpimin sanoin ilmoittanut kiitollisuutensa kaikesta heidän hänelle osoittamastaan hyvyydestä, kääntyi hän tohtorin puoleen ja sanoi olevansa velvollinen antamaan hänelle selityksen oikulliselta näyttävästä käytöksestään, ja vaikka kuinka kovasti se häneen koskisikin, oli hän päättänyt sen kohta tehdä. Hän tunsi itsensä voimakkaammaksi ja tohtorin sanat olivat syvästi häneen vaikuttaneet, hän tahtoi taistella tunteitaan vastaan. "Aukase, Rosina, akkuna, jotta raitis merituuli pääsee vahvistamaan minua", sanoi hän; "istukaa, ystäväni, minä tahdon kertoa teille elämäkertani."
"Olette varmaan kummastelleet kuullessanne minun välin puhuvan muutamia ruotsalaisia sanoja, mutta isäni oli ruotsalainen, vaikka hän oli tullut naimisiin italialaisen naisen kanssa; hän oli nimittäin Ruotsin konsuli Roomassa, mutta kuoli minun vielä aivan nuori ollessani. Äitini eli ainoastaan muutaman vuoden hänen jälkeensä; hän kuoli kohta sen jälkeen kun minä olin mennyt naimisiin jaloimmalle, rakastettavimmalle miehelle, nimeltä Fernando d'Osoglio, rikkaasta ja arvossa pidetystä perheestä Roomassa. Hän rakkaudessaan ikäänkuin kantoi minua sylissään ja minä jumaloin häntä; ei milloinkaan ole löytynyt onnellisempaa avioliittoa, vaikka tämä onnellisuus valitettavasti tuli sangen lyhyeksi.