"Meillä oli pieni poika, mutta hän kuoli muutaman kuukauden vanhana. Sitte sain tyttären, Angelani; ah, hän on nyt enkeli taivaassa. Hän oli aivan pieni vielä, kun Tukholmassa asuva isäni kaksoisveli sairastui kovasti, ja lähetti meille niin sydämellisen ja hartaan toivomukseni saada nähdä minua, veljensä ainoata lasta, ennen kuolemaansa, että me päätimme tehdä tuon pitkän matkustuksen pohjoiseen, ja lastani kun en saattanut jättää, otimme hänen mukaamme.
"Oleskelimme muutaman viikon Tukholmassa, kunnes setäni kuoli, ja Syyskuu oli jo tullut, kun olimme matkalla Göteporiin, sieltä lähteäksemme laivalla Kööpenhaminaan.
"Kauan emme vielä olleet merellä olleet ennenkuin rupesi kovasti tuulemaan ja pian alkoi mitä hirvein myrsky. Yö oli pilkkopimeä, sitä valaisi ainoastaan salamat, jotka verhoivat taivaan ja meren kansoittavalla loistollaan. Ei kukaan uskaltanut mennä alas, seisoeltiin tahi levättiin kannella huolestuneissa ryhmissä, usein mahtavien hyökyaaltojen valelemina. Kerran kuulin kapteenin sanovan, ettei hän voinut käsittää, missä hän oli; hän piti majakan olevan läheisyydessä, mutta koska sitä ei näkynyt, oli hän kai erehtynyt suunnalta, nyt oli hän kokonaan neuvottomana, eikä tiennyt mihin olisi laivaa ohjannut. Minä en saattanut seisoa, vaan olin polvillani ja koetin pysyttäidä aivan lähellä miestäni; palavasti rukoillen Jumalaa säästämään rakkahimpiani. Lapsemme makasi vieressämme pienessä vahasilkillä verhotussa korissa, jonka olimme teettäneet matkaa varten, leikkien huoletonna muutamilla liehuvilla nauhoilla; tämän näin salaman valossa, imettäjä, joka piti koria, huusi sydäntä särkevällä äänellä kaikkia pyhimyksiä. Samassa kuului äkisti hirveä ryskähdys, tuntui kuin olisi laiva revennyt keskeltä kahtia, Fernando reväistiin käsistäni, lapsi katosi, miten minun kävi, en tiedä, ainoastaan hämärästi tahdon muistaa tarttuneeni kiinni johonkin minua kohden uiskentelevaan esineesen ja että meri pauhasi ja aallot loiskivat ylitseni. Kun vihdoinkin taas tulin tunnoilleni, nousi aurinko, kuni kultainen pallo, pilvettömälle taivaalle, makasin pienellä saarella, johon aallot olivat minut heittäneet; kaikkialla ympärilläni levisi ääretön meri, vielä liikkuvana ja vahtoisena yöllisestä myrskystä, maininki kävi korkealle ylös pienen kallion ympärillä ja peitti usein minut suolaisella vainiollaan. Makasin siinä hetken aikaa tuskin voiden liikuttaa itseäni ja odotin kuolevani ja taas pääseväni Fernandoni ja Angelani seuraan. Mutta äkkiarvaamatta huomasin etäällä suuren laivan; — se läheni. Nälkään kuolemisen pelko, ajatus, että rakkaimpani mahdollisesti olisivat voineet pelastua yhtähyvin kuin minäkin, antoi minulle voimia, nousin ylös ja kiipesin kallion korkeimmalle huipulle, seisoin siellä kuroittavin käsin, kunnes laivasta huomattiin minut. Merimiehet luulivat tuon kalliolla seisovan eriskummallisen olennon valkeine vaatteineen ja hajanaisine hiuksineen, välkkyvän vahdon ympäröimänä, olevan jonkun veden haltijan, ja tuskin uskalsivat lie koskeakaan minuun, kun kapteeni laski veneen ulos ja onnistui suurella vaivalla saamaan minut laivalle.
"Se oli englantilainen laiva. Kapteenin vaimo ja useita muita matkustajia oli mukana, ja kaikki laivalla, alhaisimmasta ylhäisimpään, kilpailivat toistensa kanssa osoittamassa hyvyyttään kurjaa vierasta kohtaan. En milloinkaan voi unhoittaa sitä ystävällisyyttä, jolla minua kohdeltiin. Saavuttuamme Englantiin, pyysi muuan erittäin rakastettava vanhempi pariskunta minua seuraamaan mukana heidän kauniisen kotiinsa maalla. Jos jollakin keinoin koetettiin saada jotakin tietoa tuosta hukkuneesta laivasta, mutta turhaan; ei milloinkaan kuultu kenenkään muun pelastuneen, ei matkustajista eikä miehistöstä. Sillä välin koettivat jalomieliset ystäväni kaikin tavoin lievittää suruani; heidän luonaan opin tuntemaan, mistä yksinään oikea lohdutus voidaan löytää, sillä tähän asti, kun olin tuuditeltu maallisen onnellisuuden laineilla, olin harvoin ajatellut elämän todellisuutta, joka nyt melkein kokonaan masenti minut; mutta — toivon että Jumalan armon kautta, joka johdatti minut tähän tosi-kristilliseen Davenantin perheesen, eivät ole nämät kovat koetuksetkaan olleet hyödyttämättä minua. Mielelläni olisin viettänyt ne muutamat päivät, jotka silloin luulin enää saavani elää, näiden jalojen ystävien luona, tuossa ihanassa maassa, joka on ollut niin monelle onnettomalle vieraanvaraisena turvapaikkana; mutta appivanhempani eivät tahtoneet kauemmin olla minua paitsi, he olivat jo kadottaneet niin paljon ainoassa pojassaan, joka oli ollut heidän silmäterällään, ja pienessä rakastetussa lapsenlapsessaan, he kirjoittivat kerran toisensa perästä, etteivät he saata elää ilman minua, ja niin annoin minä sydämelliset jäähyväiset ystävilleni Fernyhurstissa ja matkustin takaisin Roomaan, jossa appivanhempani asuvat. Roomassa ja sen lähistössä olen siitä asti oleskellut, enkä siitä saakka, kun sinne takaisin tulin, ole koskaan nähnyt mertä, tuota kauhistavaa mertä, joka kaiken elämäni ilon ryöstänyt on. Älkäät siis rakkaat ystävät ihmetelkö, vaikka tämä näky niin valtasi minut heikossa liikutetussa tilassani, kun katseeni aivan odottamatta sen kohtasivat! Te tahdotte antaa minulle anteeksi, eikö totta? Niin, näen teidän olevankin hyvin liikutettuna. Silmänräpäyksen ajan pyydän olla yksinäni, kootakseni ajatukseni, sitten on tekevä sydämelleni hyvää saada taas nähdä teidän sääliväiset kasvonne."
Kreivinna vaipui takaisin sohvalle, peittäen kyyneleiset silmänsä tyynyihin; mutta neiti Edelstedt tarttui veljensä käsivarteen ja kiiruhti ulos huoneesta.
"Oi Kaarle, Kaarle!" huudahti hän kohta kun sai jonkunkin sanan suustaan, "olemme löytäneet Elsan äidin! Kuinka ihmeelliset eivätkö ole Jumalan tiet! Niin, minä suon mielelläni heille tämän äärettömän ilon, vaikka kuinka raskaaksi tulisikin erota tästä rakkaasta lapsesta! Mutta uskallammeko puhua tästä kreivinnalle, koska hän on niin heikko vielä?"
Tohtori katsoi sen ei olevan vaarallista, kun vaan menetellään varovasti, ilo ei kuoleta; olisi sentään ensin tultava vielä enemmän vakuutetuksi asiasta. Heidän tässä neuvotellessaan toistensa kanssa tuli Rosina sisään ja sanoi Signoran nyt olevan tyyneemmän ja haluavan nähdä heitä.
Sykkivin sydämin meni neiti Edelstedt sisälle hänen luokseen, istuutui sohvalle hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja kysyi, oliko tämä onneton haaksirikko tapahtunut Syyskuun 12 päivänä, neljätoista ja puolen vuotta sitten?
"Niin, silloin se tapahtui", vastasi kreivinna, katsoen hämmästyneenä häneen.
"Ja majakka? kuulitteko koskaan sen nimeä? Oliko se N——n majakka?"