"Ah, oli! kuinka niin? te tiedätte jotakin! Oi, sanokaa!"
Hän oli niin liikutettu, ett'ei neiti Edelstedt uskaltanut sanoa enää mitään, vaan katsahti huolestuneena veljeensä.
"Ajatelkaamme asiaa levollisesti ilman kiihkeyttä", sanoi tohtori, tavallisella tyyneydellään hymyillen, ja lisäsi sitten, että heillä oli syytä uskoa kreivinnan lapsen ainakin pelastuneeksi. Mutta äidin rauhattomuutta ja palavaa odotusta ei voitu hillitä; parin minuutin perästä tiesi hän kaikki.
"Tyttäreni on tässä talossa! Oi, antakaa minun kiiruhtaa hänen luokseen!" huudahti hän, tahtoen syöstä ulos, mutta tohtori kielsi.
"Rakas Eleonore", sanoi hän, "mene valmistamaan Elsaa tähän häntä odottavan onneen, ja tuo hän tänne."
Neiti Edelstedt kulki hitaasti ja horjuvin askelin käytävää pitkin, joka vei hänen omaan huoneesensa. Siellä istui Elsa, ompeluksensa kädessään, katsellen uneilevana ulos tummansinisille välkkyville aalloille.
"Elsa!" sanoi neiti Edelstedt. Nuori tyttö säpsähti; hän käänsi päänsä pois akkunasta ja katseli kummastellen ystävättäreensä.
"Rakas neiti, mitä se on?" huudahti hän, "näytätte niin vaalealta ja liikutetulta, onko jotain tapahtunut?"
"Niin, lapseni", vastasi neiti Edelstedt, "jotakin on todellakin tapahtunut, ja sinulle ainakin on se iloinen sattumus, joka on tapahtunut."
"Oi, sanokaa, mitä se on?" huudahti Elsa; "onko kuulunut?…"