Hän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut mielellään kenenkään aavistavan kuinka paljon hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hän löytäisi vanhempansa.
"Niin, Elsani, on sekä kuulunut että löytynyt," vastasi neiti Edelstedt, tavallisella lempeydellään hymyillen.
"Isäsi valitettavasti ei enää elä, hän hukkui sinun pelastuessasi, mutta äitisi —"
"Äitini! huudahti Elsa melkein hengetönnä. Oi, rakas neiti, kuka hän on? Missä hän on? oi sanokaa, en voi kauemmin kestää tätä tietämättömyyttä!"
"Tule, lapseni", sanoi neiti Edelstedt, "minä vien sinut hänen luoksensa."
Hän kiersi kätensä tuon melkein tiedotonna olevan tytön ympärille, joka kovasti vapisten hiipi ystävättärensä luokse, ja vei hänen käytävän lävitse kreivinna d'Osoglion huoneesen. Hän aukasi oven; kreivinna seisoi siellä, vaaleana kuin marmorikuva, nojaten Rosinan käsivarteen. Elsa ei rohjennut mennä esiin, vaan seisoi ovessa, vapisten kuni haavan lehti.
"Elsa", sanoi neiti Edelstedt, "tämä on äitisi. Kreivinna, kas tässä on tyttärenne; tulkoon hän olemaan teille kaikki mitä hän on minulle ollut! Jumala siunatkoon teitä molempia."
Silmänräpäyksen katseli kreivinna tutkivin silmäyksin nuorta tyttöä.
"Niin, hänellä on Fernandon silmät!" huudahti hän. "Oi kauan kaivattu lapseni, sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jälillä elämän iloa; tule, oi tule äitisi syliin!"
Hän levitti kätensä ja Elsa lepäsi äitinsä rinnoilla.