"Tällaiset hetket ovat pyhiä", sanoi tohtori hiljaa. "Tule, rakas sisareni, sinä tarvitset levätä kaikista näistä mielenliikutuksista; sinulla on voimakas sielu, sen tiedän, mutta ruumis on heikko vielä", ja hän tarttui hänen vapisevaan käteensä ja vei hänen huoneisinsa.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Florensissa.
Iloinen oli se seura, joka sinä iltana kokoontui kreivinna d'Osoglion huoneisin. Elsa, tahi Angela, joksi nyt saamme nimittää häntä, ei tiennyt, mitenkä olisi osoittanut onnellisuuttaan. Välin makasi hän kuten pieni lapsi äitinsä sylissä, välin laski hän polvilleen neiti Edelstedtin viereen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, välin hyväili hän rakasta tohtoriansa; eipä isä Pajatsokaan jäänyt osaansa paitsi tässä yleisessä ihastuksessa. Alussa oli hän vähän ujoksissa, sillä hän luuli ettei "la contessina" milloinkaan enää mitään huolisi köyhästä naurattajamestarista ja hänen Marketastaan, mutta kauaksi ei jäänyt hän tähän luuloon, sillä sekä Angela että hänen äitinsä kilpailivat keskenään osoittamassa Pajatsolle kiitollisuuttaan.
"Ensi tiistaina matkustamme kaikin Florensiin", sanoi kreivinna, "sitte tulemme tervehtimään teitä, rakas Crespini. Olette olleet lapselleni isänä, hänen ollessaan aivan yksinään maailmassa, ja olette olleet apuna pelastamassa henkeäni; siitä olen kyllä huolen pitävä ett'ette te eikä teidän perheenne mitään hätää kärsi niin kauan kun minä elän. Sitte matkustamme suoraan Roomaan, sillä minä ikävöitsen saada esitellä Fernandoni tyttären hänen iäkkäille vanhemmilleen."
Muutamana kirkkaana aamuna saivat matkustajamme nähdä ihanan Florensin, joka maailman mainioine kupooleineen ja huippuineen, kypressien ja poppelipuiden ympäröimine hymyilevine huviloineen ja kaikkine muhkeine rakennuksineen lepäsi heidän edessään.
Kohta heidän tänne tultuansa, pyysi kreivinna Crespiniä kiiruhtamaan kotiinsa; samana iltana aikoivat he käydä tervehtimässä häntä.
Ja sen he tekivätkin. He kulkivat useampia kapeita katuja, eivätkä ilman vaivatta, kunnes vihdoin löysivät tuon pienen asunnon. Se oli pihan sisässä, yhdessä noista hävinneistä palatseista, joissa Florensin uljaat aateliset muinen olivat asuneet. Hauskannäköiset sammalpeitteiset kiviportaat veivät eräälle rautaristikolla varustetulle portille, jonka ympärille viiniköynnös oli poimutellut loistavat kukkakiehkuransa, tuoksuva myrtti tunkeutui siellä täällä esiin kivien välistä ja heleät konvolvulus-kukat kiemurtelivat muutamien rikkeimien marmorikuvien ympärillä, jotka vielä olivat jälellä muinoisesta komeasta suihkulähteestä pihan keskellä.
Vaunujen tullessa esiin, aukesi ovi äkkiä ja Crespini seisoi siinä parhaassa juhlatakissaan, toisella puolellaan oli pieni iloisa akkansa ja toisella hoikka mustasilmäinen Marketa, joka seisoi punastuneena puhtaassa hienosti tärkätyssä pääliinassaan ja nypisteli ujostellen monivärisen esiliinansa nauhaa.
Kaikki tervehtivät, syvästi niiaten ja kumarrellen ja veivät nämät ylhäiset vieraat sisään huoneisinsa, jotka olivat hyvin pienet ja yksinkertaisimmilla huonekaluilla varustetut; mutta tässä yksinkertaisuudessakin tuntui olevan joku taiteellinen aisti. Yhdessä nurkassa oli Marketan mandoliinikantele ja pöydällä puolivalmis mosaikkiteos, sillä tämä nuori tyttö oli tullut hyvin taitavaksi tällaisten teosten valmistamisessa. Näkyipä siellä myöskin äidin nypläystyyny ja värttinä, ja kaikki todisti tuon köyhän kansan ahkeruudesta ja uutteruudesta.