Näin sen ja sitten käännyin.

Siinä oli Lucien. Nimeäni huutamatta hän oli leikillään tahtonut koskettaa minua kadulla, niinkuin joku vieras olisi rohjennut tehdä.

En ollut nähnyt häntä vuosikauteen. Hänellä oli sama päällysnuttu, toinen kaulaliina, sama hattu. Hän ei ollut lihonnut eikä laihtunut. Kuitenkin hän oli muuttunut. Hän eli muistissani rypyttömänä, sileänä, ilman tuota leukakuoppasta, joka oli liian syvä hänen voidakseen siitäkin ajella partansa.

Minä pysähdyin. Pakkasessa meidän oli kummankin vaikea puhaltaa henkeä. Panin hänen silmiensä ympärillä merkille eräänlaisen raukeuden, joka antoi hänen kasvoilleen surullisen ja kivuloisen leiman. Niillä kohdilla värähteli laskoksiin painunut iho sydämen tykytyksen tahdissa. Hänen ylähuulta paksumman alahuulensa vuoksi näytti ikäänkuin hän nyrpistäisi suutaan. Hänen nenänsä runko oli korkea, ja korvat, joita aina riennän katselemaan, jotten niitä unohtaisi, olivat ruskeat, sileät, ilman suppilon tavallisia mutkia, ja niin pienet, että ne näkyivät lakanneen kasvamasta ennen ruumista.

Lucien ei ollut koskaan pistänyt kukkaa päällysnuttunsa koskemattomaan napinreikään. Sen rinnusliepeet olivat kuluneet. Hänen rikkinäisiin taskuihin pistetyt kätensä eivät tavanneet niistä pohjaa.

Jouduimme molemmat hämillemme, Lucien siksi, että hän oli lähestynyt minua tuttavallisesti, ja minä siksi, että näytin siitä kiusaantuneelta. Me pysyimme liikkumattomina. Odotin hänen puhuvan. Nähdessäni hänet noin huonosti puettuna välähtelivät entiset onnettomat vuodet silmieni ohitse. Olin ne vähitellen unohtanut. Nyt ne olivat yhtä selväpiirteiset kuin jos ei mikään väliaika olisi niitä erottanut nykyisyydestä.

Uuninpiippujen savu naamioi toisinaan auringon pienten pilvien lailla.
Tuuli kohotteli ulkokaihtimien kangasreunuksia.

Vihdoin lähdimme yhdessä kävelemään. Hän asettui vasemmalle puolelleni, ikäänkuin olisin nainen, jonkinlaisesta hämärästä kunnioituksesta oikeanpuolista kohtaan. Jokaisessa kadunkulmassa hän pelkäsi, että mitään edeltäpäin mainitsematta muuttaisin suuntaa. Silloin sanoin hänelle aina: »Suoraan eteenpäin.»

Oli vielä keskipäivä. Kävelimme katuja pitkin, kumpikin kuin yksikseen, kummankaan meistä välittämättä siitä, mitä saattoi toiselle tapahtua.

Erään puistikkokadun kulmassa oli kahvila torin varrella, joka oli pienempi kuin valokuvista voisi päätellä.