Kutsuin sinne Lucienin nauttimaan jotakin.
Istahdimme parvekkeelle, jota lämmitti kolme hopeoitua hiiliastiaa. Jalkamme murskasivat pistasiapähkinöitä. Sifonipullot olivat varustetut metallitangoilla, jotteivät räjähtäisi.
Lucien otti hattunsa ja laski sen pienelle pyöreälle pöydälle. Mutta kun hän alati yritti arvailla tapoja, juolahti hänen päähänsä, ettei hattua ehkä saanutkaan panna pöydälle, ja hän sieppasi sen heti takaisin.
Molemmista päistä tupruava savuke sormien välissä ja niska kohotetun kauluksen suojaamana katselin ohikulkevia. Se oli kuulunut isäni huvituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen vapautuneena siitä pelosta, että hän yllättäisi minut itseään matkimasta, katselen ilman kovinkaan suurta nautintoa ihmisvilinää ja vertailen ratokseni heidän kasvonpiirteittensä vastakohtia.
Lucien oli tilannut kahvia, jonka päällä kellui sakariinimaista vaahtoa. Hän oli hämillään. Hänen sormensa, joista toiset olivat toisiaan tuskin pitemmät, värähtelivät omituisesti, niin että jänteiden liikkeet näkyivät ranteeseen asti.
Hän kääntyi minua kohti. Hän alkoi syödä puolikuunmuotoista leivosta sen keskikohdalta. Meidän katseemme kohtasivat toisensa. Tuokion verran näin oman kuvani hartioihin asti hänen silmissään. Silloin laskin luomeni, silti kuitenkaan sulkematta silmiäni. Ne kohdistuivat molemmat suoraan hänen kasvoihinsa. Nyt tunsin, että hän valmistausi puhumaan. Hänen kulmakarvojensa kaari jyrkkeni. Hän avasi suunsa niin hitaasti, että huulten puna tuli näkyville ennenkuin ne erkanivat toisistaan. Myöskin havaitsin hänen kielensä, joka oli lyhyt kuin hänen sormensakin, kohoavan muovaamaan ääntä. Minä kuuntelin jo. Hän teki kädellään eleen.
»Kuinka sinä olet muuttunut, Armand! Nykyään sinä olet varmaan rikas.
Sinä et enää voisi tulla meidän ravintolaamme. Muistatko viime vuotta?»
Seltterivesi poreili vielä ryyppylasissani. Pitelin savukettani sen kuivalta kohdalta heittääkseni sen pois. Sitten otin uuden. Oli niin kirkas päiväpaiste, etten tiennyt leimahtiko tulitikkuni.
Tosiaan muistin aikaisemman elämäni. Nyt siitä oli päästy. Mutta arvasin, että Lucien söi yhä ateriansa samoissa ravintoloissa, asui edelleenkin samassa kamarissa.
Jottei hän nuhtelisi minua muuttumisesta, koetin palauttaa entisiä, arkoja ja kömpelöitä eleitäni. Minua hävetti lämmin päällystakkini ja varsinkin silkkinen kaulahuivini. En ollut välittävinäni mitään vaatteistani, ja kun tippa putosi päällystakilleni, sallin siihen tulla tahran.