Mutta vaikka puhuinkin samoilla sanoilla, matkin entisiä eleitäni, en kuitenkaan voinut enää tulla siksi, mikä olin ennen ollut. Hyvinvointi, jota olin kaksitoista kuukautta nauttinut, oli jyrkästi karkoittanut kaikki tapani. Minä puhuin nyt enemmän. Minusta tuntui, ettei minulla enää ollut syytä kaunaan ihmisiä kohtaan. Ne, jotka valittivat, näyttivät minusta ärtyneiltä tai lyhytnäköisiltä, mihin heidän köyhyytensä oli syynä.
Lucien katseli minua ilman pahansuopuutta, mutta niin hartaasti, että se suljetussa paikassa olisi saanut minut punastumaan. Nyt tunsin samaa hämmennystä kuin ennen lapsena, jos minua tähysteltiin liian likeltä.
Tänä päivänä, kymmenen vuoden kuluttua, minut taas hetkeksi valtasi arkuus. Vaistomaisella liikkeellä käänsin pääni poispäin, jottei hän näkisi korviani, jotteivät ne ruumiinosat, jotka kuvastimessakin välttivät oman katseeni, esiintyisi hänelle selvästi.
Tässä tilassa olin muutaman sekunnin ajan. Luulenpa, että olin punastumaisillani. Veri kihosi päähäni, mutta liian heikosti värittääkseen poskeni. Nyt, kolmikymmenvuotiaana, punastun usein samalla tavalla, ja minä yksin sen tiedän.
Sitten kääntäen katseeni jälleen Lucieniin tunsin, että hän oli lihaa niinkuin minäkin, kun kuvastimessa katselen kieleni alle.
Hän eli. Hänen sieraimensa tunsivat tuoksut. Eräänä päivänä, kun useampia tuoksuja oli sekaisin, hän oli ne erottanut ja sitten luetellut. Hän ei sekoittanut toisiinsa kuulemiaan meluja. Hän näki kellontaulun yhtä kaukaa kuin minäkin. Hänen hengityksensä poljento oli tuskin omaani hitaampi. Hänen kasvojensa hipiä jatkui hänen kauluksensa alla. Hänellä oli povi — ruskea, koska hän oli tummaverinen, — utukarvoja, napa, täyteläinen tai kovero, riippuen kätilön taitavuudesta.
Itseluottamukseni alkoi palata. Minua tarkkaili ihminen, joka oli kaltaiseni. Viat, jotka hän keksi kasvoissani, olisin minäkin havainnut hänen kasvoissaan.
Läheiseltä pöydältä putosi teevati särkymättä. Kaihtimet läpättivät tuulessa. Niiden messinkivarret nousivat ja laskivat kuivissa uurteissaan. Hiilipannuista löyhähtelevät hiilihapon tuprut verhosivat meitä. Joka kerta Lucien yskäisi kuivasti ikäänkuin alkavassa katarrissa.
Sääremme pöydän ainoan jalan erottamina varoimme polvilla koskettamasta marmorilaatan alustaa. Silloin tällöin yllätin hänen huulillaan ääliömäisen ilmeen. Hyväksyin kaikki, mitä hän sanoi, jottei hän olisi luullut minun käyneen ylpeäksi. Mutta samalla käsitin, että juuri se minut kavalsi.
Kerran halusin haastella hänelle toverillisesti, mainita häntä ivallisella nimellä, niinkuin ennen muinoin. Mutta en uskaltanut: hän ei olisi sitä sietänyt.