Tarkkasin häntä salavihkaa. Hän oli juonut kahvinsa. Lasi huulilla hän odotti, että sulamaton sokeri lipuisi suuhun.
Tällöin muistin, että hänen tapansa oli ollut nauraa täyttä kurkkua, innostua ja riehahtaa. Nyt hän ei minun seurassani tohtinut edes puhua.
Käsi säärieni välissä vetääkseni tuoliani lähestyin häntä. Hän vavahti kuin aikoen perääntyä.
»Pelkäätkö sinä minua?»
»Ei, ei. Se oli vaistomainen liike.»
Hän vaikeni. Ikäänkuin odottaen, että leikilläni olisin häntä lyövinäni, koetti hän malttaa mieltään. Hän oli sulkenut kätensä, jotteivät hänen sormensa pelkän rasahduksen vuoksi voisi antaa häntä ilmi. Miehen osoittama näin suuri lapsellinen pelko liikutti minua.
»Lucien, tulehan huomenna luokseni aamiaiselle. Minä puhun sitten sinusta. Koetan löytää sinulle paikan. Kaikki järjestetään. Siellä on mukavampaa kuin täällä. Saat nähdä ystävättäreni. Hän on hyvin herttainen. Me asumme Vaugirard-kadun varrella neljäkymmentäseitsemän.»
»Aamiainen on kai kello kahdeltatoista?»
»Niin on; tule hiukkasta myöhemmin, jotta kaikki on valmista.»
Hymy välähti hänen huulillaan. Hänen siniset silmänsä viipyivät minussa tavallista kauemmin. Hän sopersi muutamia sanoja. Hänessä ilmeni hieman riemastusta.