Kello oli nyt puoliyksi. Kutsuin tarjoilijaa maksaakseni laskuni, mutta ketään ei tullut. Minun oli pakko etsiä kynäveitsi taskuistani koputtaakseni kyllin kovaa.
Lucien oli noussut. Hän odotti minun myös nousevan pannakseen hatun päähänsä. Hänellä oli housujensa laskoksissa leivoksen muruja. Sillä välin kun laskin rahoja, lämmitteli hän hiilipannun ääressä päällysnuttu avattuna, jotta kuumuus pikemmin saavuttaisi hänen ruumiinsa.
Kävelimme muutamia askelia puistikkokadulla epäröivinä, ikäänkuin emme tuntisi toisiamme, ja pysähdyimme puun juurelle, joka oli muita nuorempi ja joka läheltä näytti kuin kolmannelta henkilöltä.
»Niinpä jätän sinut nyt, Lucien. Tiedät, että odotan sinua huomenna.
Tule varmasti.»
Hän ei vastannut. Hän loi silmänsä maahan, mikä antoi hänen kasvoilleen tyttömäisen ilmeen, koska kaikki silmäripset muistuttavat toisiaan. Hän oli odottanut kohtauksestamme paljoa enemmän. Hän ei kaiketikaan tiennyt minne mennä. Ajattelin viedä hänet heti luokseni, mutta Jeannen tähden, jolle se olisi ollut epämieluista, en rohjennut.
Ojensin hänelle käteni. Hän otti sen ja piti sitä, niinkuin vanhus pitää nuoren hyväntekijän kättä, ilmeen muuttumatta, hänen edes liikahtamatta paikaltaan.
»Joko sinä menet, Armand?»
Hänen silmänsä rukoilivat minua jäämään.
»Jo. Jeanne odottaa minua.»
Hän päästi käteni. Hänen kasvoistaan luin, että hän olisi halunnut minua seurata, nähdä minun astuvan asuntooni, tietää vain oven meidät erottavan.