Kului muutama silmänräpäys. Viivyin siinä epäröiden. Otaksuin, että hän lähtisi ensiksi. Hän odotti kärsivällisesti, että tekisin päätökseni.
Uudestaan ojensin hänelle käteni suorasukaisesti, jotta hän ojentaisi minulle omansa, vaikkapa vasten lähtöäänkin. Hän puristi sitä. Näin yhteenliitettyinä ne näyttivät minusta hetkisen ikäänkuin vertauskuvalliselta otsakkeelta. Sitten jätin hänet muitta mutkitta, kääntymättä, puhumatta hänelle kauempaakaan.
Valitsin umpimähkään jonkin suunnan. Suorilla kaduilla puhalsi tuuli tällä hiljaisella hetkellä yhtä voimakkaasti kuin talojen yläpuolella. Vaikka liikuin eteenpäin, säilyttivät katulyhtyjen varjot saman vinouden. Taivaanrannalla törmäilivät eilisiltaiset pilvet toisiaan vastaan, ikäänkuin toiset pilvet toisilla taivailla estäisivät niitä liikkumasta.
TOINEN LUKU
Kun seuraavana päivänä astuin ruokasaliin, kattoi Jeanne pöytää epäröiden, mitkä veitset valitsisi.
Astiakaapin kaksoisovi oli auki, ja sieltä näkyi enemmän lautasia kuin me kaksi tarvitsimme. Seinäkello, joka ei käy, osoitti kahtatoista pettääkseen mahdollisimman vähän. Aurinko, joka aamulla oli valaissut huonetta, teki lähtöä, ikäänkuin päivä jo olisi lopussa.
Jeanne oli pannut mimoosoja lasimaljakkoon, vaikken mielelläni nähnyt niiden varsia. Hän valitsi sen kumminkin, ikäänkuin nuo kukat olisivat hyvin pitkiä ruusuja tai orvokkeja.
Hänellä oli yllään japanilainen aamunuttu, joka oli hänelle hankala, koska hän siinä sekoitti taskut hihoihin.
Jeanne lähestyi minua ja suuteli moneen kertaan. Näin itseni kuvastimessa hänen ruumistaan vasten. Hän luuli kai minun sulkeneen silmäni. Pitelin hänestä kiinni vyötäisiltä. Hän nojasi päätänsä olkaani vasten.
Vaikka Jeanne oli yhtä pitkä kuin minäkin, koetti hän aina tavoitella pienen naisen asentoja.