»Jeanne, pue jo yllesi; hän saapuu pian.»
Minä olin valmis. Minulla oli tumma puku, kirkasväriset liivit ja kaulahuivi, jonka Jeanne oli sommitellut niin hyvin kuin osasi, mutta hän ei osannut ommella mitään miesten tarpeita, ja jalassa minulla oli nappikengät, jotka hän oli minulle ostanut tehdäkseen minut vanhemmaksi.
Aikaa myöten hävisivät kasvojeni tuoreus, tukkani kiilto ja pukujeni laskokset. Vain silloin, kun olen juuri pukeutunut valmiiksi, mikä kestää ainoastaan muutaman minuutin, tunnen olevani oma itseni. Silloin haastelen älykkäästi. Liikkeeni ovat joustavia. Minä olen kuin toinen ihminen.
Olisin tahtonut, että Lucien saapuisi sillä hetkellä, ja kuitenkin kaduin, että olin hänet kutsunut.
Hän palauttaisi arkuudellaan, kiusallisella epäröimisellään joka hetki mieleen sen miehen, joka olin ollut. Hän söisi kömpelösti. Hän änkyttäisi, kun ystävättäreni puhuttelisi häntä. Hän käyttäisi minua tukenaan niin silmäänpistävällä tavalla, että vanhat siteet näkyisivät meitä vielä yhdistävän ja ettei hän siis olisi täällä armosta, vaan ystävyytemme vuoksi.
Mieleni kiihtyi. Toimettomana ja hermostuneena kävelin huoneesta toiseen. Jolleivät ikkunamme olisi olleet pihaan päin, olisin vaaniskellut Lucienin tuloa. Toisinaan pysähdyin eteiseen, kuunnellen astuisiko joku portaita ylös, katsellen sähköpatteria korkealla seinässä, vaikka lanka ei liikkunut soitettaessa.
Talousapulaisen avustamana Jeanne valmisti aamiaista. Hän puuhaili niin hartaasti kuin jos meille oli tulossa vieraaksi hänen veljensä, ja koetti kaikin mokomin muistaa pienet yksityisseikat, joita Lucien ei kumminkaan huomaisi.
Pelkäsin hänen piankin katuvan vaivojaan, kun toverini saapuisi. Säästääkseni häneltä pettymyksen lähestyin häntä hetkellä, jolloin hän kantaen lautaspinoa, niinkuin pilapiirrosten palvelijattaret, oli menossa ruokasaliin.
»Ei sinun ole tarvis niin paljon vaivautua. Ystäväni on varsin yksinkertainen poika. Hän on aina elänyt köyhissä oloissa. Minä kutsuin hänet etupäässä siksi, että minun kävi häntä sääliksi…»
Jeanne kummastui. Eilen olin hänelle puhunut paljon hyvää Lucienista, jottei hän moittisi minua hänen kutsumisestaan, mutta juuri siksi hän ei nyt käsittänyt, miksi jälkeenpäin arastelin. Hänellä oli jalomielinen sydän. Hän uskoi enemmän hyvään kuin pahaan. Heti tunsinkin, että sanani veivät hänet harhaan, että hän hetkiseksi epäili minua itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta.