Jatkoin kuitenkin:
»Älä välitä hänen äänettömyydestään. Hän puhuu tuskin mitään. Hän ei ole koskaan ollut perhepiireissä… Hän esiintyy kovin kömpelösti, mutta hän on kelpo poika.»
Menin ruokasaliin ja istahdin. Oli jo viides kerta, kun siihen huoneeseen astuin, ja siellä hivelivät silmiäni hauskasti pöytäliina, kukkaset ja mandariinin oksa astiakaapin päällä.
Yritin lukea sanomalehteä, mutta mieltäni kiinnitti ainoastaan sen isokokoisin ilmoitus. Sätkyttelin hermostuneesti säärtäni. Se liike tuotti minulle jonkunverran huojennusta, mutta Jeanne sanoi minulle joka kerta, kun minut siitä yllätti, että minussa oli jotakin hermotautia. Tai kouristuksessa, joka sai minut kiristämään hampaitani, ojensin pohkeeni ikäänkuin oksin halunnut, että ne olisivat lihavammat näyteltäviksi.
Minuutit kuluivat. Sytytin savukkeen. Jotten polttaisi ruokasalissa, siirryin vierashuoneeseen. Hieno tomu, jolle olisi jo voinut kirjoittaa, peitti huonekaluja. Istuuduin uudestaan panematta sääriäni ristiin, koska Lucien ei voinut enää kauan viipyä, ja kädet vastatusten kääntelin ikävissäni peukalottani molempiin suuntiin käsittämättä, kuinka paljon pilaa liittyy tähän merkityksettömään ajanviettoon.
* * * * *
Äkkiä kolkutettiin ovelle. Siellä oli Lucien. Hän ei uskaltanut soittaa.
Noustessani kouristi sydäntäni. En kuitenkaan tuntenut hengenahdistusta. Sanomalehti, jonka olin tahtonut laskea tuolille, oli pudonnut lattialle. Tunsin viileyttä sormieni välissä.
Tapasin Jeannen eteisessä. Sanoin hänelle:
»Siellä on Lucien. Anna minun avata.»