Ääneni tuntui värisevän ihan likellä korviani. Olisi voinut sanoa, ettei se kajahtanut ulospäin, vaan että kuulin sen sisältäni. Käteni olivat hiestä tahmaiset, ikäänkuin äsken olisin hyväillyt hevosta. En tiennyt, olinko punainen vai kalpea. Kylmä tuulahdus hipaisi kasvojani.
Käänsin sähkönappulaa loppuun asti, jottei se itsestään napsahtaisi takaisin. Huoneiston heikoin lamppu valaisi eteistä. Vapisin kiertäessäni lukon salpaa ja sain melkein naarmun tarttuessani ripaan.
Hän oli siellä. Seisoessaan olkimatolla hän näytti kookkaammalta. Huomasin heti, että ovelle koputtanut käsi oli ulkona taskusta, että hänellä oli hattu päässään ja että hän vilkuili huoneiston sisälle minun ohitseni.
Täten seisoimme muutaman silmänräpäyksen minun käskemättä häntä astumaan sisälle ja hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Olin hämilläni, kun minulla ei ollut hattua eikä päällystakkia, vaan olin sisäpuvussa siellä ulkona hänen edessään.
Vihdoin siirryin syrjemmälle. Hän kääntyi, koska hän aina jostakin paikasta lähtiessään pelkäsi unohtavansa jotakin, ja sitten hän astui sisälle. Osat näyttivät minusta hetkiseksi vaihtuneen. Hän asui huoneistossa. Minä tulin hänen luokseen vierailulle.
Hän pysähtyi äkkiä. Työnsin ovea kaukaa ja huolettomasti, jottei hän epäilisi minun sitä sulkevan avaimella. Hän tarkkasi löydettyä kävelykeppiä, jota en tohtinut käyttää. Kohotin käteni, jotta hän ojentaisi minulle hattunsa. Hän itse pisti sen kepin päähän, joka minusta silloin lyhyen hetken näytti jonkun kemuilijan sauvalta. Sitten autoin häntä riisumaan päällystakkinsa. Ripustin sen vaatenaulakon huonoimpaan koukkuun, koska toiset olivat täynnä. Nyt olimme molemmat avopäin ja ilman päällystakkia, ja niin sain itsevarmuuteni takaisin.
Kädet napitetun takkinsa taskuissa Lucien kääntyi minua kohti ja puhuen hiljaa otti kasvoilleen rikostoverin ilmeen.
Vaikka hän oli syvästi hämillään, koetti hän näyttää huolettomalta. Hänellä oli ilme, joka tarkoitti vihjaista minulle, että olin häntä ovelampi, että olin osannut käyttää hyvää tilaisuutta edukseni. Mutta minä en ollut ymmärtävinäni: niin suuresti pelkäsin, että Jeanne, äkkiä avaten oven, yllättäisi meidät.
»Pitääkö astua sisälle?» kuiskasi hän korvaani ja suoristausi, kädet valmiina ottamaan tukea seinistä siinä tapauksessa, että hän menettäisi tasapainonsa.
»Tottakai. Minä saatan sinua.»