Astuin edellä ruokasaliin. Hän seurasi minua. Sitten lähestyin ikkunaa.
Hän seurasi minua yhä. Hän ei poistunut kauaksi luotani.
Silloin näin hänet päivänvalossa. Hänen housujensa raidat katkaisi polvesta repeämä, joka paikkaamisen sijasta oli harsittu kokoon. Hän oli pannut kaulaansa tärkätyn irtokauluksen ja mustan kaulahuivin, jonka toinen pää liivien alla varmaankin oli toista pitempi. Hänen ylhäältä alas asti napitettu takkinsa puristi häntä. Hänen kannaltaan oli välttämätöntä olla napitettu, kun tultiin vierailulle.
Hän ei lakannut häikäilemättä vilkuilemasta joka suunnalle, ikäänkuin olisi tiennyt, ettei mikään ollut minun omaani. Äkkiä hän katsahti minuun ja iski sitten silmää.
Minussa heräsi se vaikutelma, ettei tuo mies koskaan pääsisi köyhyydestään, että hän oli siihen iäkseen tuomittu hävyttömyytensä vuoksi hyväntekijöitään kohtaan.
En kuitenkaan voinut olla hänelle vastaamatta vilkuttamalla oikeaa silmääni, sillä minä osaan vilkuttaa vain oikeaa silmääni, koska se on likinäköinen niinkuin sisarellanikin, joka samoin vilkuttaa tahtoessaan huvikseen matkia katutyttöjä.
Lucien seisoi nyt astiakaapin luona. Hän koetti avonaisesta ovesta nähdä sen ylemmät hyllyt kumartumatta. Hän toimi ikäänkuin minua ei olisikaan saapuvilla. Katseista, joita hän silloin tällöin loi oveen, huomasin helposti, että hän arasteli vain Jeannen vuoksi. Menettelipä hän niinkin julkeasti, että minun täytyisi hänet ymmärtää. Jonkinlainen itserakkauden tunne kiihoitti häntä antamaan minun käsittää, että hän oli täällä yhtä suuri herra kuin minäkin, että vain sattumalta oli jotakin eroa meidän välillämme.
Tahdoin puhutella häntä. Koetin etsiä puheenaihetta, joka ei olisi suonut hänelle tilaisuutta lausua loukkaavaa sanaa.
»Istuhan, Lucien. Me alamme heti murkinoida.»
Hän kiersi pöydän ja lähestyi uunia.
»Istu jo, Lucien.»