Seinäkellon ja kynttilänjalan välillä hän katsasti itseään kuvastimesta, ja koska hän päätänsä liikauttamatta saattoi silloin nähdä koko huoneen, ei hän enää kääntänyt siitä silmiään.
»No, Lucien, istutaanpa jo viimein.»
Hän aikoi noudattaa kehoitusta, kun samassa ovi avautui.
Jeanne esiintyi heleänvärisessä puvussa, kaula ja käsivarret paljaina. Vaikka hänen korvalehtensä olivat lävistetyt, olivat ne kellukat, joilla hän niitä somisti, kiinnitetyt pienillä ruuveilla. Hän oli punannut huulensa, näyttelijäin tapaan enemmän tehostaen ylähuulta. Hänen kätensä olivat tyhjät. Kun hän juuri oli lopettanut pukeutumisensa, kierteli hän konemaisesti vihkimäsormustaan kuivatakseen sen täydellisesti.
Ruokasalin valaistus ei ollut lainkaan kirkas, mutta hän näkyi kuitenkin häikäistyvän. Hän pysähtyi kynnykselle ja etsi silmillään ikkunaa. Olisi voinut luulla, että hän oli juuri jättänyt käsistään tärkeän työn.
Hetkistä myöhemmin, ikäänkuin hän vasta nyt olisi meidät huomannut, hän hymyili.
Olen usein pannut Jeannessa merkille tuon esiintymistavan. Hän näyttää mielellään hämmästyneeltä. Kookkaana tahtoen olla kaikin puolin nainen hän yrittää tuoda esille hajamielisyyttä, lapsellisuutta, hämminkiä.
Hän astui lähemmäs. Vastaanottotilaisuus teki hänet niin onnelliseksi, ettei hän edes huomannut Lucienin olevan kehnosti puettu. Hän tahtoi heti herättää vieraassa viihtymyksen tunteen ja ojensi jo matkan päästä kätensä tervehdykseen.
Esitin hänelle ystäväni. Lucien oli iskenyt kantapäänsä yhteen vaistomaisella liikkeellä, jonka hän muuten oli sodan jälkeen jo ehtinyt unohtaa. Hänen arkuutensa hävisi huomioasennon jäykkyydessä. Ainoastaan hänen kätensä, kun Jeanne sitä piteli, kavalsi hänet, ikäänkuin se olisi irrallaan hänen muusta ruumiistaan.
»Armand on teistä paljon puhunut», virkkoi Jeanne, siirtyen vuoroin hymystä vakavaan ilmeeseen perin ripeästi, mitä hän piti hyvänä sävynä.